Vuokko Nissisen juttu diakonin viran avaamisesta naisille Savon Sanomissa eilen oli eri hyvä ja olen lukenut Anna Kontulan elämäkertaa Leipää ja ruusuja niin, että en melkein tänään päässyt työtietokoneen ääreen

Kohta on lähdettävä Iisalmen Raatihuoneelle katsomaan, miten voivat meidän firman työntekijöiden keväällä kunnostamat pinkopahvit tällaisella trooppisella säällä

to 11.9.2025

Kävin eilen Kuopion Likolahdessa Pian Herkkuhetkessä lounaalla opiskelutoverini kanssa. Hän oli myös harjoitusterapeuttini ja hänen oivallutuksensa avulla tajusin, että en ole vielä lähelläkään sitä, mitä terapeutilta edellytetään.

Piirsin terapeutilleni sanat valta ja kontrolli. Ne ovat pelottavia. Pelkään käyttää valtaa enkä tahtoisi millään profiloitua kontrolloijaksi. Mutta sitähän minä olen. Kontrolloija. Kireä opiskelukaverini työnohjausopinnoistani MIF:stä (Management institute of Finland) sanoi minulle tupeeratut ja lakatut blondinkiharansa hienoisesti tutisten, että Pia se hallitsee meitä kynällään.

Nainen oli inhonnut minua ensi silmäyksestä lähtien. Ilo oli kyllä molemminpuolinen. Hän oli juristi. Inhosin häntä, koska naiselta ei tuntunut koskaan julkisivu rakoilevan. Hän hallitsi tunteensa yhtä hyvin kuin täydellisen hiuspehkonsa.

Paitsi kerran. Teimme sisäoppilaitosjaksolla TikTok-videon. Ensin pyörittelin silmiäni. Mitä paskaa - ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta kun uskalsin heittäytyä, olikin hauskaa. Nauroimme toistemme videoille seuraavana päivänä tunnilla niin, että räkä roiskui ja pissa tirsui tenoihin - ja opiskelukaverini sai täydellisen paskahalvauksen.

Hän vaati poistamaan pienryhmän videon, sillä menettäisi uskottavuutensa. Ai juma, että ihmiset, jotka vaalivat uskottavuuttaan, ottavat minua aivoon. Toisaalta hieno kokemus oli, että hienostofrouvalta putosivat maskit. Hän ei ollut ivallinen eikä pisteliäs. Hän oli aidosti kauhuissaan!

Toisen kerran huomasin hänessä ilman ivaa olevaa suoruutta, kun jossakin ryhmätehtävässä nainen tokaisi, että minä sihteerinä hallitsen kynälläni. Hätkähdin. Niinhän se on.

Kontrollin tarpeeni tuli ilmi, kun kerran purjehdin harjoitusterapia-asiakkaani kotiin ja heiluttelin autonavaimia; lähdetään nyt sinne kahvilaan harjoittelemaan; otetaan mun auto, minä vien ja tuon takaisin.

Terapoitavani huomatti minulle asiasta. Ystävällisesti, mutta niin, että meni perille. Hezykeri, niinhän minä teen.

Toimittajalla on viime kädessä haastattelutilanteessa ohjat käsissään. Näin minullakin oli, vaikken koskaan ole ollutkaan kontrolloimaan pyrkivä toimittaja. Ilman tiukkaa kysymyspatteristoa ja kontrollia saa parhaimmat henkilöhaastattelut.

Minusta ei tule terapeuttia ennen kuin suostun luopumaan kontrollista. En vielä suostu. Haaveilenkin yrityshistoriikkien kirjoittamisesta, mutta rukoilen, että The Boss Punahattu ei saa minua ihan vielä myytyä. Vähän aikaa pitää huilia kaikesta pakollisesta kirjoittamisesta.

Ja voihan olla, että kirjoitan vielä kolmannen kerran opinnäytetyöni uudelleen. Harjoitusterapia-analyyseja en ehkä kirjoitakaan uudestaan. Tai kirjoitan, jos siltä tuntuu. Katsotaan nyt. Haluaisin kirjoittaa terapiat täysin auki - miltä tuntui missäkin vaiheessa.

Maria Pettersson ja Anna Kontula

Ennen lounasta harjoituskallonkutistajani kanssa ajoin tukka suorana Kuopion Matkukseen ja askelsin Suomalaiseen Kirjakauppaan. Kävelin suoraan Maria Petterssonin kirjoittaman Anna Kontula -elämäkerran Leipää ja ruusuja -elämäkerran luokse.

Päätin, etten anna iltapäivälehtien pilata elämäkertaa. Ja niin taas olisi tehnyt mieli nauraa, ellei olisi itkettänyt. Iltapäivälehdet saivat Anna Kontulan (kom.vas) ja Kimmo Kiljusen (naiividemari, symppis, vilpitön) mystisiin sfääreihin yltyneestä rakkaustarinasta irti vain Kontulan tissit ja niiden leikkauksen.

Ei tsssisssös, muistin taas, miten ihanata on olla joku muu kuin toimittaja. Osa toimittajista istuu kusi sukassa toimituksissaan, sillä ei saa ilmaista mitään mielipidettään politiikasta ja osa kirjoittaa ihan silkkaa suhupaskaa.

Joka tapauksessa aloitin elämäkerran jo Suomalaisen kirjakaupan edessä. Lounaan jälkeen jatkoin sitä Siilinjärven kirjaston takaa lähtevän kävelypolun puistonpenkillä sen jälkeen, kun olin käynyt opiskelemassa kirjastossa Vuokko Nissisen hyvän ja perusteellisen jutun naisdiakonaatista Suomen ortodoksisessa kirkossa.

Kävelin portaat kirjaston rinnettä ylös kipikipi ja hyppäsin autoon ja ajoin suoraan kotiriippukeinun viereen. En nostanut takapuoltani riippukeinusta ennen kuin tuli hillitön nälkä. Ahmin elämäkertaa.

En nyt kommentoi muuta, sillä on lähdettävä Iisalmeen hakemaan edustus-Saabiin etanolia ja katsomaan, mitä kuuluu Raatihuoneen pinkopahveille. Emme saaneet Raatihuoneen julkisivu-urakkaa, mutta onneksi saimme kunnostaa rakennuksen sisältä pinkopahvit.

Tällaisella säällä ne löpöttävät taatusti, vaikka pinkopahvit olisi asentanut itse Herra Jumala.