Antto Terras Huorintekijässä mainitsi Kirkkonummen seksi-ihmiskauppakartanon, Anna Kontulan elämäkerrasta vähäsen, Juha Itkosen Huomenna kerron kaiken sekä Antti Heikkisen ja Laura Malmivaaran Pelkkää hyvää

 ma 6.10.2025 illansuussa Lapinlahden asemalla

Kuuntelin marraskuussa 2020 Storyteliltä Antto Terraksen Huorintekijän ABC:tä. Kirjan loppu livahti minulta ohitse, sillä menin maate kirja korvissani ja nukahdin. Antti Virmavirta oli paapattanut kirjan loppuun asti ja sen jälkeen päätin, etten koskaan kuuntele äänikirjaa, kun olen vetäytymässä nukkumaan.

Taisin asentaa sittemmin äänikirjoihini uniajastimenkin.

Jos muistan oikein, Antto Terras kertoi Huorintekijän ABC:ssä kyytineensä porukkaa Kirkkonummen seksikartanoon. Kartano on ollut nyt otsikoissa ihmiskauppakytkentöjen vuoksi. ABC:tä kuunnellessa mietin, että kaikkea sitä keskiluokka on valmis tekemään avioelämänsä pelastamiseksi.

Ja nyt tämä. Ihmiskauppa. Sillä lailla.

Myöhemmin esimerkiksi Nathan Hillin Wellnessissä oli vaivaantunut kuvaus päähenkilöistä amerikkalaisella seksiklubilla. Kuvaus oli tarkkanäköisen nihkeä. Päähenkilöpariskunta ei syttynyt klubille eikä klubilla.

Samoin muistan jostain nykyajan avioliittoa kuvaavasta kirjasta kuunnelleeni pariskunnasta, joka kokeili piristyksekseen parinvaihtoa. Kuvaus oli oikeastaan jopa etova eikä pariskunta halunnut kokeilla moista enää toiste. En tosin muista, erosivatko, enkä muista sitä, mikä kirja se oli.

Anna Kontulan elämäkerta Leipää ja ruusuja

Maria Petterssonin kirjoittamassa Anna Kontula -elämäkerrassa Leipää ja ruusuja tulee esille Kontulan seksityöllä ansainta. Kuvaus oli asiallinen ja toteava. Anna Kontula sanookin, että seksityö voi olla myös tavallista työtä.

Hän ei kiellä sitä, että seksityöhön saattaa liittyä riistoa, kuten Kirkkonummen Wildclubilla. Liittyyhän riistoa niin marjanpoimintaan kuin telakka-alihankintaan. Rakennusalasta puhumattakaan.

Kiinnostavaa on, millaisen täyskäännöksen Anna Kontula teki, kun tapasi nykyisen miehensä. Kiinnostavaa ja harmi, että Kontula ei analysoi, miksi näin tapahtui.

Juha Itkosen Huomenna kerron kaiken

Juha Itkosen Huomenna kerron kaiken on jotenkin väsähtänyt, kuten oli Kjell Westön Tritoniuskin. Tritoniusta en lusinut loppuun, vaikka olin kirjan itselleni ostanut. Juha Itkosen aion lukea loppuun. Ostin sen keväällä, kun sitä niin kovasti kiiteltiin.

Itkosen seksikohtaukset hypin kylmästi yli. En näe kuvauksilla mitään lisäarvoa. Esimerkiksi Matti Röngän Surutalossa nuoren miehen seksuaalisen heräämisen kuvaus oli lähinnä vaivaannuttava. Ikään kuin kustantaja olisi sanonut, että sellainen romaanissa nykyään vain nyt täytyy olla. Pöljää. Matti kuunteli Surutalon ja sanoi samaa. Piti romaanista, mutta tuhahti, että seksikohtaukset olivat typeriä.

Itkosen Huomenna kerron kaiken -romaanissa on hyvää äärimmäisen tarkka toisen keskushenkilön Marjan taustan kuvaus. Ja Marjan yhteiskunnallinen nousu sekä päähenkilön yhteiskunnallinen lasku.

Mietin vain, että asetelma ei ole uskottava. En mitenkään kykene asettumaan Marjan asemaan. En usko, että espoolaisen ökytalon rouva jättää insinöörimiehensä Ahven-ravintolaan jumittuneen turilaan takia, vaikka tämä kuinka olisi nuoruuden rakastettu ja antikvariaatin omistaja.

Nou, nou, nou!

Pelkkää hyvää

Antti Heikkisen ja Laura Malmivaaran Pelkkää hyvää oli osin oikein ihana. Pidin etenkin vuoropuheluun perustuvasta loppuosasta, jolloin Nilsiän kaltaiseen tuppukylään tulleen laulajattaren ja häntä haastattelevan paikallislehden toimittajan naamiot ovat pudonneet. Kirjan henkilöt alkavat kohdata toisiaan ihmisinä.

Sen sijaan ihan lopusta en tykännyt. Minusta olisi ollut oikeasti radikaalia, jos paikallislehden toimittajan kotoa ei olisikaan löytynyt viiniä ja laulajatar olisi joutunut saunaan ihan ilman keskiluokan pakollista viininsieppailua.

Kirja oli varmaankin kovin realistinen. Niinhän se on, että jos ei juo, joutuu selittelemään. Olin Aaron puolella, kun tämä suutahti alkoholia tuputtaneelle laulajattarelle. Teki mieli huutaa, että voi vittu, lopeta nauta!

Olen vähitellen alkanut ymmärtää, miksi me Matin kanssa olemme sosiaalisesti syrjäytyneitä. Olemme raittiita. Muistan ihan Lapinlahdella asumisen alkutaipaleella, kun kutsuin muudaan kiinnostavan pariskunnan meille lapsineen illalliselle.

Emme tarjonneet ruokajuomaksi kuin vettä. Kaikki olivat vaivautuneita. Yhteisiä puheenaiheita ei yht´äkkiä ollutkaan. Anna pyysi minut lastenhuoneeseen ja supatti korvaani: "Milloin noi oikein lähtee meiltä?"

Sen jälkeen emme järjestäneet kulttuuripiirien illallisia. Kerta riitti.

Olemme pari kertaa käyneet kuuntelemassa jotain bändiä Höyrybaarissa. Meteli oli kova. Ei voinut jutella kenenkään kanssa. Ihan fiksut ihmiset olivat päissään. Eivät kännissä kuin käet, mutta sellaisessa ällöttävässä pikku pierussa, että voi vitun vitun vittu.

Heillä oli varmaan kivaa. Meillä Matin kanssa ei ollut. Enkä tykkää valvoa pitkään, jos seura ei kiinnosta. Lauantaina menivät Kuopiossa iltateet yöteeksi ja kivaa oli. En olekaan pitkään aikaan kuunnellut niin mielenkiintoista elämäkertaa.

Kerran ilahdutin muudatta tohtoristyyppiä (ei lapinlahtelainen) sanomalla, että olisipas mukava käydä Lapinlahden juusto- ja viinijuhlilla katsomassa, kun keskiluokka on kännissä. Tohtoristyyppi ei sanonut sen jälkeen minulle sanaakaan.

Emme ole sitä vielä tehneet.

Pelkän hyvän alussa nauroin aivan hervottomana sille, kuinka Etelä-Suomesta tullut laulajatar hermostui kuljettajansa, Aaron, jutustelulle. Tai lätystelylle. Tunnustan, että inhoan savolaista juttujuttujutunperään -small talkia. Koen sen tarkoituksena pitää etäisyyttä.

Mitään ei sanota tosissaan. Kun kysyy jotain yksinkertaista asiaa ystävällisesti, vaikkapa otatko kahvia, vastaus on savolaisen retoriikan taidonnäyte, josta ei saa selvää, kyllä vai ei. Se on Matin helmasynti. Olenkin huutanut naama punaisena, että on niin saatanan vaikea olla ystävällinen, kun yksinkertaiseen kysymykseen tulee vastaus, jota saa tulkita oraakkeleiden kanssa.

Toinen esimerkki on muutaman viikon takaa. Kehotin pihaamme tullutta ihmistä käymään peremmälle. Tiedän, että ihminen halusi olla hauska ja sanoi, että eeeeekös sitä olla lähdössä.

En vaivautunut edes nauramaan. Tuhahdin. Enpä pyydä toiste.

Toinen Matin helmasynti ovat tarinat. Jos jutustelu uhkaa käydä syvälliseksi, syventymisen voi näppärästi katkaista tarinoitsemalla. Tulkintoja on turha koettaa nyhtää esiin. Savolaisen tarina on tarina, jonka tarkoituksena on pitää keskustelija etäisyyden päässä.

Niinpä lauantaina oli ihanata puhua ihmisen kanssa, jolla oli sama rytmi. Heti asiaan. Heti syvälle. Heti elämisen kipupisteisiin.

Pelkkää hyvää perustui romaanihenkilöiden vuoropuheluun. Se tuntui kirjoitetun äänikirjaksi ja toimi hyvin. Myös Juha Itkosen Sivuraide oli kirjoitettu äänikirjaksi, mutta siinä oli liikaa kuunnelmamaisuutta. Oli kaikenlaisia ääniefektejä, kuten muistaakseni junakuulutuksia. Koin ne häiritseviksi.

Samoin Juha Itkosen romaanin Teoriani perheestä ääniversiossa taustalle oli ympätty liikenteen hurinoita ja ties mitä. Niidne takia jouduin jättämään kirjan kesken.

Antti Heikkisen ja Laura Malmivaaran äänten lisäksi Pelkässä hyvässä ei ollut muita kuin Marja Packalénin kapakoitsijana ja tuusniemeläislähtöinen Aimo Räsänen Aarona. Vallan mainiota.