Vaikka Maaria Ylikankaan Kritiikistä ja Samuli Knuutin Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä keskustelevat keskenään, joten vien vain Ylikankaan takaisin kotiin

Palautan Emilia Männynvälin (ent. Kukkala) Toiste en suostu katoamaan kirjastoon

Radikaaleinta on hoiva, sanoo myös Anna Kontula elämäkerrassaan

ti 25.11.2025

Tulin kirjastoon hakemaan Louise Glückin Esseitä amerikkalaisuuden ytimestä. Kirja saapuikin Iisalmesta alta aikayksikön. Kun koetin muistaa Suomen ja maailman kirjallisuuden contessa Adelaide de Saint Erasmolle whatsappissa googlaamatta, mitä kirjaa hain, sain aikaan sekasotkun.

Esseeteoksen nimi oli lyhentynyt mielessäni Esseiksi amerikkalaisuudesta, runoilija-esseistin etunimi Eliseksi ja sukunimessä muistin olevan saksalaisen yyn hipsuineen. Contessa tuumasi viileästi, että se on umlaut.

Ja nyt on pakko katsoa, mikä on umlaut. Kuulostaa tutulta. Umlaut-ilmiö. Saksan kieli on kadonnut totaalisesti päästäni.

Pakko ottaa tähän siivu wikipediaa, sillä tänään Matin kanssa lounaalla kävimme kielitieteellisen keskustelun. Arvelin sen sadannen kerran, että yhdyssanojen muodostamisen malli tulee saksan kielestä:

"Umlaut on kielitieteellinen termi, jolla tarkoitetaan erityisesti germaanisissa kielissä tapahtuvaa vokaalien muutosta takavokaaleista etuvokaaleiksi. Vokaalinmuunnos on erityisen tunnettu saksan kielessä, josta myös sen nimi (um = ’toisin’ eli muutos ilmaiseva etuliite; Laut = ’ääni’) tulee. Saksassa umlautiksi kutsutaan myös näin syntyviä etuvokaaleja ü, ä ja ö, joita erottaa niitä vastaavista takavokaaleista kaksi kirjaimen päälle asetettua pistettä. Suomen ä ja ö eivät kuitenkaan ole vokaalinmuutoksen tuloksia vaan ne ovat omia itsenäisiä kirjaimiaan."

Matti on oppinut aika lailla valmennuksessani (tai no hirmuhallinnossani) kirjoittamaan yhdyssanoja oikein. Sen sijaan Matti on alkanut tehdä outoja yhdyssanamuodostelmia. Hätäpäissään tuntuu kirjoittavan yhteen sellaisiakin sanoja, jotka eivät todellakaan kuulu kirjoittaa yhteen.

Arvelen edelleen ja alituiseen, että suomen kielen muodostajat ovat ottaneet yhdyssanamallin kylmästi saksasta. Koska ihmiset mieluummin kirjoittavat ne väärin, on yhdyssanoissa jotain suomen kielen vastaista.

Koetin miettiä erilaisia kielitieteellisiä typologioita eikä soijarouhekaalilaatikon painaessa ihanasti vatsaani tullut mitään mieleen. Koetin haroa jotain kasaan siitä, että grönlanti ja inuktitut ovat polysynteettisiä kieliä.

Opin tämän Märtha Tikkasen Suurpyytäjästä. Ja nyt taas siivu wikipediaa, rakastan tällaista:

"Polysynteettiset kielet inkorporoivat lekseemejä kompositionaalisiksi yhdyssanoiksi. Se tarkoittaa, että yksi tällainen sana sisällöltään vastaa muiden kielten kokonaista lausetta. Erilaiset lekseemit ja morfeemit, sanat ja sanankaltaiset liitteet, yhdistetään eli inkorporoidaan yhdeksi yhdyssanaksi, jonka osat voivat olla jopa eri sanaluokista. Tätä kautta myös kokonaiset lauseet kasvavat yhden "sanan" mittaiseksi. Raja polysynteettisten ja agglutinatiivisten kielten välillä on häilyvä.  Polysynteettisiä kieliä ovat esimerkiksi inuktitut, grönlanti ja aimara."

Suomen kieli on agglutinoiva kieli, sillä se taipuu voimakkaasti. Kaikkein kiehtovinta polysynteettisten kielten lisäksi ovat isoloivat kielet.

"Isoloivassa kielessä sanat ovat taipumattomia, muuttumattomia, selvästi erottuvia, irrallisia kokonaisuuksia. Sanat esiintyvät aina samanmuotoisina, eikä kielessä ole pääteaineksia tai etuliitteitä. Esimerkiksi monikollisuutta ja mennyttä aikaa ei ilmaista päätteillä eikä ajan adverbeilla, vaan merkitykset on pääteltävä puhetilanteesta käsin."

Vietnam ja kiina ovat tyyppiesimerkkejä isoloivista kielistä. Japani sen sijaan on agglutinoiva kieli, kuten suomikin.

Mutta nyt en mene tämän enempää tähän.

Maaria Ylikankaan Kritiikistä vähäsen

Maaria Ylikankaan tekstikokoelma Kritiikistä oli kiinnostavampi kuin Samuli Knuutin postmoderni romaani Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä. Knuutin kirjassa on Ylikankaan kaltainen hahmo. Päätin nyt kuitenkin, että annan vielä Knuutille mahdollisuuden.

Knuuti kyllä ilmaisee asioita hauskasti ja odottamattomasti. Opin muun muassa käsitteen ephemera. Se tulee englannin sanasta ephemeral ja tarkoittaa lyhytaikaista tai ohimenevää. Knuutin kirja puhuu ephemerasta, kun minäkertoja, menestynyt kirjailija, on kustannustoimittajansa Niku Nuutin tykönä ja Nuutti kaivelee olkalaukkuaan ja ensin sieltä nousee esille vain ephemeraa, suklaapatukan kääreitä ja lääkärikuitteja.

Ephemera heitetään yleensä pois. Muuten se kasvaa kerrostumiksi ja kielii ihmisen elämänhallinnan puutteesta. (Meillä on talo täysi ephemeraa.)

Jokin kuitenkin häiritsee Knuutin romaanissa. Ehkä se on tekstin tasapaksuus.

Sen sijaan Maaria Ylikankaan Kritiikistä riisuu kritiikeiltä ja kriitikoilta pompöösiä juhlavuutta. Ylikangas tuo itsensä jotenkin lähelle. Hän kertoo tulevansa Suomen arvostetuimpaan toimitukseen, Hesarin kulttuuriin, takamatkalta ja kirjoittaa, että kritiikit syntyvät nälän ja konkurssin välissä.

Ylikangas mainitsee, että ilman Suomen kirjastolaitosta hänestä ei olisi tullut kriitikko eikä ilman kirjastolaitosta hän olisi koskaan tullut ajatelleeksi, että voisi pyrkiä yliopistoon. Kirjasto varustaa yhteiskuntaluokkia, joilla ei ole varaa omaan kotikirjastoon.

Tämä on ihan huikeaa! Hesarin toimittaja, joka tunnustaa tämän. Melkein itkin liikutuksesta tässä kohtaa lukemaani. 

Ylikangas käsittelee kirjan viidennessä osiossa Kuka tahansa voi olla kriitikko valtaa. Hän tunnustaa, että hänellä on valtaa - ja toisaalta kritiikki on siitä erityinen toimi, että siihen tarttuminen on vain käsivarren mitan päässä. Tutkintoja, lupia tai investointeja ei tarvita. (s. 215)

Tosin sunnuntain kolumnissaan Hesarin päätoimittaja Erja Yläjärvi lupaa perustaa kriitikkokoulun. Kovin paljoa päätoimittaja ei ideaa valaissut, mutta kuulostaapa kiinnostavalta!

Ylikankaan mukaan kritiikki kaikissa muodoissaan on julkiseen keskusteluun osallistumista, sen tehtävä ja tarkoitukset ovat julkista puhetta. Valtaa on, jos uskaltaa ottaa sen käsiinsä, sanon minä, joka olin varmasti aika raskas elementti Lapinlahden entisen vammaisneuvoston johdossa. Olipa muuten mukava nähdä tänään pitkästä aikaa yhtä vammaisneuvostoäitiä!

Tosin parhaiten Ylikankaan mukaan valtaan yltävät miehet, joilla on rehtorin karisma, perittyä rahaa ja vaikutusvaltaa sekä juristin paperit.

Hitto, otan Ylikankaankin vielä kotiin ja kertaan, mitä Ylikangas kirjoitti metoosta ja sivistyssanoista.

Emilia Männynväli Toiste en suostu katoamaan

Emilia Männynväli tuntuu nyt eri naiselta kuin Kukkalana. Kokoelmassaan Toiste en suostu katoamaan Männynväli käsittelee sellaisia asioita kuin pyhyys tai yhteiskuntaluokka. Teksti kuitenkin on ryhtynyt puuroutumaan kummasti. Männynväli tuntui olevan jotenkin tukossa.

Ihmettelin sitä ja lopulta kirjansa sivulla 149 Männynväli kertoo, miten bloginsa aiheuttaman vainon jälkeen on alkanut pyöristellä tekstiään. Lisää siihen pehmoisia varauksia ja konditionaaleja viliseviä typeriä täyttömaalauseita.

Jäin kaipaamaan Männynvälin kovuutta ja kirkkautta. Kovuutta ja häikäilemättömyyttä, jolla sai luun kurkkuun kestoinhokilleni Ilta-Sanomien Ulla Appelsinille. Entinen EVA-mies Matti Apunen paheksui Emilia Männynväliä Kukkalana Hesarin kolumnissaan ammoin. Emilia Kukkala, nuori satunnaisblogisti, uskalsi arvostella Sauli Niinistön, kaikkien setämiesten ylisedän ideaa siitä, että köyhyyteen auttaa pullan leipominen.

Nyt Männynväli kirjoittaa esseeteoksessaan, että lapsen saaminen on pakottanut häntä astumaan itsensä lävitse. Hän ei olisi koskaan jaksanut tonkia alitajuntaansa ja historian paskaläjiä, ellei äidiksi kasvaminen olisi nostanut niitä esiin.

En tiedä. Jokin ei täsmää. Männynväli ikään kuin vilauttaa jotain itsestään, mutta pakenee sitten kuitenkin maskin taakse. Jäin kaipaamaan jotain.

Se kuitenkin oli ihanata, että Männynväli pitää hoivaa radikaalina! Samaa puhui Anna Kontula elämäkerrassaan Leipää ja ruusuja. Kontula on sanonut miehelleen, että jos tämä kuolee ennen Kontulaa, Kontula ottaa oman äitinsä kanssaan asumaan ja pitää tästä huolen loppuun asti.

Luvussa kadonneista työläiskirjailijoista Emilia Männynväli huomaa, että keskiluokka kaipaa työläiskirjailijoita, mutta ei tunnista Tiina Lehikoista, Noora Vallinkoskea, Hanna-Riikka Kuismaa tai Emilia Männynväliä itseään esikoisromaanistaan Kaiken jälkeen.

Männynväli arvelee, että työläiskirjailijat ovat keskiluokan mielestä liian omatoimisia ja taitavia edustaakseen työväenluokkaa. Mietin lukua lukiessani, että työväenluokka loppujen lopuksi viis veisaa kaunokirjallisuuden maailmasta.

Työväenluokalle on se ja sama, halveksiiko keskiluokka sitä vai ei. Ongelma on työväenluokasta nousijoiden, kuten vaikkapa minun. Minulla on jatkuvasti sellainen olo, että pelkään oksentavani eteisessä porvarin kenkiin, vaikka en käytä lainkaan alkoholia.

En vain osaa olla tarpeeksi etäinen ja viileä. Ai niin, kiitos taas kulttuuriantropologi, sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti, elämäkerturi ja Suomen viisain nainen Katriina Järvinen toimivasta kielikuvasta porvarin kenkiin oksentamisesta.

Kuuntelin Väisälänmäellä hymmertäessäni Katriina Järvisen kirjan Meillä kotona : puhuttu, sivuutettu, vaiettu perheessä. Se oli huikea. Kirjotain siitä ehkä joskus jotain, mutta nyt on lähdettävä kotiin.

Nälkä kurnii vatsaani ja Armas Hakkarainen palelee autossa.

Tsekkaan vielä, onko Anne Moilasen Uhma paikalla. Ei ole. Kaikki Rutakon kappaleet ovat lainassa. Varasin Uhman. Ei minun tarvitse Uhman seksikohtauksia lukea. Hypin ne ylitse ja luen kirjan Kainuu-osuudet.