Joonas Simulan gradu pohtii identiteetin muodostumista Tõnu Õnnepalun 1990-luvun romaaneissa

Lopulta Õnnepalu päätyi vapautumiseen minän tyhjentymisen kautta - kissakirja nimeltä Mandala käsittelee sitä

pe 19.12.2025

Pahuksen Kirjokansi, minkä teki, kun lähetti minulle keväällä 2022 laatikollisen virolaisen kirjailijan Tõnu Õnnepalun kirjoja. Tyyppi ei tyhjenny sitten millään. Aina löytyy uutta kaivettavaa. Alkuviikosta haroin nettiä ja törmäsin Joonas Simulan graduun Vieraaksi tuleminen - Subjektin rakentuminen Tõnu Õnnepalun 1990-luvun proosatuotannossa.

Simula tarkastelee Õnnepalun autofiktiivisiä aineksia sisältäviä romaaneja Piiriik 1993 (suom. Enkelten siemen, 1994), Hind 1995 (Joonatanin kirja, 1997) ja Printsess 1997 (suomentamaton). Kuten Simula gradussaan, käytän minäkin merkinnässäni mieluummin vironkielisiä nimiä.

Etenkin Piiriik on aivan käsittämättömästi nimetty suomennetussa versiossa Enkelten siemeneksi. Jos enkeliteema olisi pakko panna romaanin nimeksi, olisin ottanut nimeksi Enkelin sperma. Romaanista jäi päällimmäisenä mieleen se, kuinka öylätti maistuu spermalle. 

Piiriik tarkoittaa rajamaata ja niinhän minäkertoja on. Rajamaalla. Hän on itäeurooppalainen mies, joka on jättänyt itäeurooppalaisen kotimaansa ja tullut Pariisiin. Romaanin viimeisessä kirjeessä kirjeiden minäkertoja kirjoittaa Angelolle, että termillä rajamaa kutsutaan maata, josta hän tulee. Termi on poliittinen ja minäkertoja pitää sitä osuvana.

Olen juuttunut liiaksi Õnnepalun varhaisvaiheen romaanien teemoista yhteen: homomiehen kasvukertomuksellisuuteen ja lupaan, että tämän jälkeen en enää kirjoita asiasta ihan jokaisessa Õnnepalu-merkinnässäni.

Esikoisromaaninsa Õnnepalu on kirjoittanut Emil Tode -nimisenä. Kirjailija myöntää jossakin netin kätköistä löytyneessä haastattelussaan, että peitenimen käyttäminen oli tietenkin paljastumisen pelkoa, mutta myös identiteetillä leikittelyä.

Graduntekijä Joonas Simula tuntuu pitäneen Piiriikin loppupuolen ratkaisusta. Kirjeet Angelolle onkin kirjan kertojaminälle ojentanut Seinestä ylös noussut ryppyinen ja ruma käsi. Ei kun sananmukaisesti kuiva käsi (s. 166). Miten minä muistin, että ryppyinen ja ruma?

Muistan hämärästi ajatelleeni siinä kohtaa kirjaa, että blääh, eihän tästä olisi puuttunut kuin, että kirjailija olisi kuitannut kaiken tokaisemmalla: "Sitten heräsin ja kaikki olikin ollut vain pahaa unta!" Onneksi luin Joonas Simulan gradun. Oikeastaan käsi Seinestä ja kädessä ollut levyke on huikean absurdia näin, kun ajattelee.

Pienesti hauskaa.

Sitä paitsi aivot nyrjähtävät. Romaanin minäkertoja kirjoittaa Angelolle viimeistä kirjettä, jossa kertoo Seinestä ojentautuneesta kädestä ja sanoo, että tämä nyt sitten on viimeinen kirjeeni sinulle, Angelo.

Tõnu Õnnepalu päätyy jo esikoisromaanissaan siihen, että mitään erityisen alkuperäistä identiteeettiä ei ole. Niin hän kirjoittaa Valheiden katalogin (Viro, 2017) alkuosassa. Siinä hän sanoo jo jonkin verran tutustuneensa omiin elämän valheisiinsa, sillä halailee niitä joka ilta nukkumaan käydessään.

Kirjailija kuvaa lisäksi elämänvalheitaan punaposkisina terhakkoina pikku sotilaina (VK s. 17) Viimeisessä sanassaan (2021) hän sanoo (s. 16), että jokainen kirja on itsemurha. Jokaisen kirjan myötä tappaa itsensä, mutta kuvitteellisen itsensä.

Ja niitähän ihmisellä riittää. Kokonainen leegio.

Kysynpä tekoälyltä, kuinka monta sotilasta kuuluu leegioon. Muinaisen Rooman valtakunnassa leegion koko oli noin 4 200 - 6 000 sotilasta. En tarkista asiaa. Tämä riittää.

Onneksi Õnnepalu osaa taittaa tunteellisuuden ja ylevän liikutuksen. Ikään kuin minimalistista huumoria olisi hänelle tullut iän myötä lisää. Leikkisyyttä Piiriikissä, esikoisromaanissa, havaitsin ainoastaan seineläisessä kädenojennuksessa.

Õnnepalun varhaisvaiheen romaaneissa on kyse ennen kaikkea myös Neuvostoliiton jälkeisestä ajasta ja uuden identiteetin itselle rakentamisesta.

Romaanin minäkertoja ei halua samaistua muihin itäeurooppalaisiin, jotka ovat osin köyhimyksiä. Piiriikissä on kuvaus kolhosta murrosikäisestä romanialaisesta kerjäläistytöstä ja Jugoslavian pakolaisesta, vanhasta hanuria soittavasta miehestä ja tätä avustavasta pojasta, joka kulkee ympäriinsä raha-anomusmukin kera (s. 29 -30).

Kuvaus on hyistä kuin kaikkien kylmäkkökirjailijoiden isällä Michel Houellebecqillä.

(Mitähän sillekin hepulle kuuluu? Googlasin nopsaan. Houellebecqilta on viimeisimmäksi suomennettu Olemattomiin. Romaani sijoittuu vuosiin 2026 - 2027 ja Ranskan presidentinvaalikampanjoihin. Hallitsevan luokan ja väestön välinen kuilu on kasvanut valtavaksi, ammattiyhdistysliike kipuilee, vanhustenhoito luisuu alamäkeen, äärioikeisto nousee ja kyberhyökkäykset ja -vaikuttaminen ovat arkipäivää. No hitto, saattaisihan tuo olla kiinnostavakin.)

Viimeisessä sanassa Õnnepalu julistautuu misantroopiksi, koska rakastaa ihmisiä liikaa (s. 62). Sekoitin tosiaan ensin filantroopin ja misantroopin, kuten Suomen kirjallisuuden ja kaiken contessa Adelaide de Saint Erasmo huomasi.

Wikipedia kertoo, että misantroopit voivat pitää normaaleja ihmissuhteita ihmisiin, mutta niitä on yleensä vain muutama ja pitkän välimatkan päässälähde. Tyypillisesti misantroopit ovat valikoivia keiden kanssa he ovat tekemisissä.

Todellakin! Kun alkoi autofiktiivisten identiteettiromaanien jälkeen kirjoittaa päiväkirjanomaista pikku esseistiikkaa, ihmiset, joita kuvasi, olivat paperinohuita. Oikeastaan vieläkin hahmottomampaa. Hahmot olivat etäisiä haamuja tai ihmisiä ei ollut ollenkaan. Ei edes haamunkaltaisina.

Olisihan ollut eri kiva, jos Õnnepalu olisi myös nuorna miehnä kirjoittanut lämpimästi ihmisistä. Sen sijaan hän halusi murhata romaanihenkilönsä. Ehkä aikakausi oli sellainen. Oli kirjoitettava kylmiä kirjoja, kuten Matti Pulkkinen tuumasi Romaanihenkilön kuolemassa.

Tai ehkä nuorilla ja huolestuneilla miehillä on aina sellainen aikakausi.

Nuoret miehet osaavat kyllä kirjoittaa lämpimästi ja rakastavaksi, jos vain viitsivät, haluavat ja kehtaavat. Lämpimästi kirjoittaminen ei ole cooooooool. Esimerkkinä vedän ihan välikatosta (nopeasti!) Antti Heikkisen Pihkatapissa ja Antti Hurskaisen esseekokoelmassaan Suru ei toimi.

Joonas Simulan gradu on oiva näin narratiivisen terapiasuuntauksen kannattajalle. Moneen kertaan Simula kertaa, että identiteetti on itse asiassa narraatio, kerrontaa - ja hyvä niin.

Samaa kuin Õnnepalu, kirjoittaa Viv Groskop kirjallisuuskirjoissaan Heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista sekä Au revoir ja muita elämänohjeita ranskalaisista klassikoista. Õnnepalu vain on toivottoman synkeä. Groskop pohtii valeidentiteettejään, slaavilaista ja ranskalaista, iloisen ymmärtäväisesti.

Groskop on opiskellut sekä Venäjällä että Ranskassa. Häntä jollain lailla vaivasi, että ei tiennyt omasta suvustaan juuri mitään ja lopulta kävi ilmi, että Groskpit ovatkin olleet alun perin juutalaisia.

Siinä missä britti-Groskop on raikkaan kupliva, kevyt olematta pinnallinen, Õnnepalu on kuin laatikollinen lyijyä. Näin wanna-be-slaavina ja -saamelaisena ajattelen, että ei haittaa! Voin fanittaa näitä ihan häpeämättömästi. Vielä minä, kun rikastun, hankin molemmat Nilles Holmbergit, kaikki Westin siskosten kirjat, Saara Kelemenyn identiteettikirjan ja Inga Maggan Puolikkaaankin.

Joskus pohdin, miksi en pidä Virosta ja sitä, miksi pidän kovasti Kantarellin kuuntelemisen taidosta. Kun nyt vielä muistaisi kantarellin kuuntelijan nimen. Valdur Mikita! Minulla on Mikitan molemmat kirjat, mutten nyt mene yläkerran portaikon alla sijaitsevalle kirjahyllylle katsomaan, mikä se toinen kirja on nimeltään.

Perkele, oli pakko googlata. Lingvistinen metsä.

Tõnu Õnnepalu liukenee majakkasaaren ruohokenttään Piiriikin lopussa. Ei juma, miten joku haluaa sulautua ja liueta olemattomiin? Tosi outoa minulle! En ymmärrä, koetan ymmärtää! Ajatus lienee tosiaan buddhalainen ja kyseessä valaistuminen.

Samaa on ortodoksisuudessakin.

Joonas Simula rinnastaa Õnnepalun Milan Kunderan Olemisen sietämättömään keveyteen. Se on sukupolveni Suuri Romaani. Fanittamani kulttuuriantropologi ja psykoterapeutti Katriina Järvinen, Ruben Stillerin elämäkerturi, kertoi Stillerin ohjelmassa, että ennen vanhaan nuoret intellektuellit istuivat kapakassa ja yhtenäiskulttuurin mukaisesti kaikki olivat lukeneet tai ainakin teeskentelivät lukeneensa Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden.

Minä sen luin ja kaikki muutkin Kunderat, kunnes lakkasin. Kun Kundera alkoi kirjoittaa ranskaksi, jokin lumo hävisi. Toki Kunderan ensimmäinen ranskaksi kirjoittama romaani Kiireettömyys (suomeksi 1998) viilsi syvältä tarkkanäköisyydessään. Siinä kirjailija vittuilee meille länsimaisille kultapossukerholaisille ihan ansaitusti.

Kiireettömyydessä Kundera kuvaa tšekkiläistä hyönteistutkijaa tiedekonferenssissa, jossa joutuu ranskalaisen tutkijakollegan alentuvan hyväntahtoisuuden kohteeksi. Kollega sekoittaa keskenään Budapestin sekä Prahan ja sitten sanoo suopeasti, että tarkoitti Prahaa, tarkoitti Krakovaa ja Sofiaa ja Pietariakin; kaikki itäeurooppalaiset kaupungit ovat päässeet pois keskitysleiriltä.

Tšekkiläiseen kärpästutkijaan iski kiukkukärpänen, sillä hän mutisee, että eivät he olleet keskitysleirillä, menettivät usein työpaikkansa, mutta leireille heitä ei suljettu. Ranskalainen hyönteistutkija sanoo sitten yläviistosta, että Ranska on suhtautuu Itä-Eurooppaan mitä myötämielisemmin ja ajatelkaa, kuinka paljon Ranskaan tuli Tšekistä emigrantteja 1800-luvulta.

Kärpästutkija kiukustuu vielä enemmän ja huomauttaa, että Tšekeistä Ranskaan ei tullut ketään. Siihen kollega ilmoittaa, että ajatelkaa vaikka Adam Mickiewitziä, mihin kärpästutkija vastaa, että Mickiewitz on puolalainen runoilija.

Ei tarkkanäköisyyden, vaan eräänlaisen sävyn kylmentymisen takia Kundera-intoni hyytyi vähitellen.

Jo ammoin ensimmäisiä Õnnepaluja lukiessani huomasin, että tämäkin vittuilee meille. Ei oikeastaan muuta teekään 1990-luvun romaaneissaan, sillä hänen minäkertojiaan länsimaiset rakastajat vain ällöttivät hyväosaisuudessaan.