Tõnu Õnnepalun Viimeisestä sanasta ensin vähäsen

ma 15.12.2025

Nyt täytyy ottaa huomioon se, että inhoan aforismeja melkeinpä yhtä paljon kuin runoja. Tõnu Õnnepalun Viimeisen sanan luulin olevan vihdoinkin henkilökohtaisen kirjan, jossa kirjailija ei kitsastele eikä tikistä sanottavaansa pieniin pisteleviin hiekanjyviin.

Heti kirjan ensimmäisen osan Vastakirjoituksia toisessa kappaleessa Õnnepalu lehteilee omista kirjoistaan jonkun toisen valitsemia pätkiä. Siinähän tuo tulee. On lähdössä matkalle. Lupaavaa. En sitten tajunnut, että tosiaan Õnnepalu on ilmeisesti pakotettu lisäilemään omista teksteistään koottuun aforistiseen kokoelmaan selitysosiot.

Asialla ehkä on ollut kustantaja. Vituttaa, kun Suomessa ei saa tietoa Õnnepalusta ja vaikkapa tämän suhtautumisesta virolaiseen kustantajaansa. Tai oikeastaan mihinkään.

Googlasin äsken Õnnepalun Aakerin. Se on vuodelta 2019 ja siinä Õnnepalu on matkustanut Muskokaan Ontarioon Kanadaan. Kanadan elosta hän on kirjoittanut trilogian Mujal kodus (Kotosalla muualla).

Trilogia käsittelee ulkovirolaisuutta ja sitä on analysoinut Tuglas-seuran lehdessä Maiu Juurik. Nyt taas tulee olo, että pitäisi liittyä Tuglas-seuraan, jotta pysyisi kärryillä, mitä Viron kulttuurissa tapahtuu. Sitä paitsi Maiu Juurik kirjoittaa Aakerista niin ihastuttavasti ja lämpimän hellästi, että tekee mieli matkustaa Muskokaankin ja istahtaa rannalle odottamaan, että majava ui vastaan.

En käsitä yhtään mitään enää. Suomessa kyllä käännetään venäläistä nykykirjallisuutta ja äärimmäisen hyvä niin, mutta virolaisen kirjallisuuden käännöksiä saa todella odottaa. Kopistelen aina silloin tällöin nettiä ja huhuilen googlelta, mitä kuuluu Tõnu Õnnepalun ja Jaan Kaplinskin kirjeenvaihtokirjan suomennokselle.

Ei näytä kuuluvan yhtään mitään.

Pakko kai sitten kirjoittaa jotain Viimeisestä sanasta. Pidin pääosin kirjan Õnnepalun kirjoittamista osuuksista. Lainaukset hänen entisistä kirjoistaan loikin iloisesti ylitse. Kirjoitin, että pääosin, sillä muutama ensimmäinen sivu Vastakirjoituksia tuntuivat sietämättömän mitäänsanomattomilta.

Ajattelin niin kuin melkein aina, kun luen pitkästä aikaa Õnnepalua, että voi juma, tässäkö olen taas. Jumissa Õnnepalun minimalismissa.

Kerronpa heti alkuun taas, mikä minua Õnnepalussa niin ärsyttää. On aina ärsyttänyt se, että loppujen lopuksi Õnnepalu suhtautuu itseensä kovin juhlallisesti. Mielestäni lauseet Jokainen lopetettu kirja tekee kirjoittajastaan orvon tai Lopun lähestyminen tekee meistä yhtä aikaa arkoja ja rohkeita kolisevat patetiassaan, tunteellisessa latauksessaan.

Sitä paitsi. Se, että suomentaja Jouko Väisänen itsepintaisesti käyttää tuon tuostakin määräistä artikkelia tämä, tekee Õnnepalusta hölisevän. Jos Väisäsen tekstiä hieman editoisi, Õnnepalu tuntuisi tiiviimmältä.

Kun Õnnepalu vihdoin pääsee matkaan punaisella autollaan ja karistelee taakse ylitunteikkaita lauseita (Selän taakse jää maa, eteen meri. Selän taakse jää kuolema, eteen elämä.), alkaa Viimeinen sana vihdoin kiinnostaa.

Õnnepalu pääsee lomalle. Ihan niin kuin muutkin ihmiset. Tulipahan kirjailijalta jotain tunnistettavaa. Kirjailijalla ei ole koskaan lomaa niin kuin ei yrittäjä-blogistillakaan.

Viimeisen sanan ensimmäisessä osiossa Vastakirjoituksissa Õnnepalu tutustuttaa virolaisiin runoilijoihin. Sivulla 11 on hauska lainaus Aleksander Suumania (1927 - 2003). Pitää googlata, miltä Suuman näyttää.

Suuman on wikipedian mukaan keskeislyyrikko ja keskeislyyrikkorunon puhuja tarkkailee subjektiivisia tuntemuksiaan, ja keskeislyriikassa on usein henkilökohtaisia tilityksiä tai tunnustuksia. Tämähän on lupaavaa! Saattaisinpa ymmärtää keskeislyriikasta jotain.

Sivulla 15 tulee vastaan Ernst Enno (1875 - 1934) ja sivulla 16 Uku Maasing (1909 - 1985). Maasingiin tutustuin ohimennen jo kahlatessani Jaan Kaplinskeja.

Sivulla 16 Õnnepalu heittää sivulle Cioranin. Ai kuinka raivostuttavaa jälleen. Ei mitään muuta kuin Cioran on väärässä lipsauttaessaan henkevästi, että jokainen kirja on lykätty kuolema. Onneksi Õnnepalu keventää. Hän kirjoittaa, että jokaisen kirjan myötä tappaa itsensä oikeasti. Kuvitteellisen itsensä. Kevennys tulee siinä kohti, kun kirjailija jatkaa assosiaatiotaan, että onneksi kuvitteellisia itsejämme on oikeastaan kokonainen leegio.

Olen pitänyt Õnnepalua jotenkin maailmasta ja etenkin kotimaansa kulttuuri-ilmastosta irrallisena yksikkönä. Yllättäen Viimeisen sanan sivulla 27 kirjailija kertoo, että kirjailija Viivi Luik (s. 1946) auttoi eteenpäin Piiriikin, esikoisteoksen, jälkeisestä suuresta aallonpohjasta.

En laskenut, kuinka monta kertaa Õnnepalu kirjoittaa halunneensa tappaa itsensä kirjan julkaisemisen jälkeen. Kaksi kertaa ainakin. Viimeisessä sanassa hän tuntuu parantuneen alituisesta masennuksesta tai sitten hän on saanut sitä kirjoittaessaan etäisyyttä aiempiin kirjoihinsa.

Õnnepalu vain ohimennen mainitsee Luikin, vaikka Juhani Salokannel virolaisen kirjallisuuden tietokirjassa Viron kirjallisuus vuosituhannen vaihteessa - postmodernia ja modernia huitaisee, että Õnnepalun vastaanotto Suomessa 1990-luvulla ei ollut Viivi Luikin vertaista ja Õnnepalu Emil Todena uhkasi jäädä homokirjakauppojen kulttikirjailijaksi.

Juhani Salokannel on kääntänyt Õnnepalun kaksi ensimmäistä romaania Enkelten siemen ja Joonatanin kirja. Õnnepalun tyylilaji tai maailmankuva ei aluksi tainnut kovin puhutella Salokannelta. Toki Salokannel omassa Viron kirjallisuuden tietokirjassaan Vastaanpanemisen kulttuurihistoriaa: Viron kirjallisuuden verkostoja 1940-luvulta nykyaikaan suhtautuu Õnnepaluun jo paljon suopeammin.

Maria haluaa illallista. Huuteli äsken lastenhuoneesta, olisiko jo ruokailu. Olisi. Alan lämmittää lapselle ateriaa. Jatkan tästä ehkä jo huomenna.