Tõnu Õnnepalun Viimeisessä sanassa on jopa lapsuuden muistoja, mutta onneksi reilusti ja suoraan, ei kikistettynä

Netistä löysin Joonas Simulan gradun Vieraaksi tuleminen - Subjektin rakentuminen Tõnu Õnnepalun 1990-luvun proosatuotannossa

ti 16.12.2025

Oikeastaan pitäisi lukea Tõnu Õnnepalun Valheiden katalogi ja Englantilainen puutarha uudestaan. Luin ne aivan ensimmäisenä Õnnepalulta enkä tainnut tajuta johtoajatusta. Olin toki aivan hurmiossa, että tällaista tekstiä. Ja vielä virolaiselta! Virolaiset eivät olleet kiinnostaneet siihen mennessä yhtään pätkää.

Tilasin Valheiden katalogin ja Englantilaisen puutarhan Kirjokannelta vuonna 2022. Kuten olen useasti kertonut, sainkin paksun kirjan lisäksi kerralla kaikki Kirjokannen siihen mennessä julkaisemat Õnnepalut.

Koin sen Jumalan merkiksi, ellen ihan Kohtalon Sormeksi. Elämäntehtäväkseni tuli Tõnu Õnnepalun kirjoitusten kautta ottaa selvää Viron kirjallisuuselämästä. Minulla on myös perverssi kiinnostus epäselviä, ujoja ja tekstiensä takaa pälyileviä intelligenttejä miehiä kohtaan.

Kaksi saman lajityypin kryptikkoa, lemppariani ja yhtä aikaa lempi-inhokkiani, ovat suomalaisia.

Valheiden katalogi ja Englantilainen puutarha on jostain syystä niputettu samojen kansien sisään. Ilmeisesti siksi, että kyseessä on tavallaan kaksiosainen päiväkirja. Ne sisältävät päiväkirjanomaisesti pieniä kirjoitelmia eri teemoista.

Valheiden katalogin lopussa kirjoitelmien minäkertoja on matkustamassa Englantiin. Aamulla on tädin hautajaiset ja illalla hän on jo Englannin kevään lämmössä.

Englantilainen puutarha alkaa siitä, mihin Valheiden katalogi loppuu. Yöpakkasia ei pitänyt enää tulla, mutta Englantilaisen puutarhan alussa minäkertoja kertoo, että olikin tulossa vielä yksi kylmä yö ja pakkaset veivät samettikukat.

Niin. Ei taaskaan tee mieli kirjoittaa Õnnepalun Viimeisestä sanasta. Se alkoi lupaavasti ja tömähdin kipeästi maan kamaralle, kun alkoi tulla sivukaupalla aforismeiksi, tiiveiksi ajatelmiksi, siivutettuja leikkeitä Õnnepalun vanhoista teksteistä.

Blääh! Mutta kaiketi on Viimeisen sanan mietelauseetkin luettava. Joskus. En tee sitä nyt. Ehkä palaan Viimeiseen sanaan, kun Õnnepalu julkaisee taas jotain. Onneksi tekstisiivuissa on sivunumerot.

Taustaa, taustaa, taustaa

Vasta kun olin Valheiden katalogin ja Englantilaisen puutarhan loppupuolella, tilasin netistä Enkelten siemenen, Õnnepalun Emil Todena kirjoittaman esikoisromaanin.

Sen jälkeen haalin käytettynä Õnnepalun Joonatanin kirjan ja kahlasin lävitse Kirjokannen muut minulle lähettämät Õnnepalut.

Oikeastaan koen Enkelten siemenen ja Joonatanin kirjan miltei samaksi kirjaksi. Enkä edelleenkään tajua esikoisromaanin suomenkielistä nimeä. Viroksi nimi on Piiriik. Se tarkoittaa rajamaata. Rajamaa olisi parempi kuvaamaan kirjan sisältöä ja maailmaa.

Viimeisessä sanassa Õnnepalu kirjoittaa, että kuvitteli esikoistaan kirjoittaessaan, mitä olisi olla nainen. (s. 21) Muistan jonnekin kirjoittaneeni, että esikoisen minäkertojan sukupuoli ei tule ilmi. Ehkä sillä ei ole väliäkään, ajattelin.

Merkintä löytyy blogistani 13.4.2025 sen jälkeen, kun Parnasso ei huolinut Õnnepalu-kirjoitustani. Noh, joku virolaisen kirjallisuuden tuntija kirjoitukseni oli kuitenkin vaivautunut lukemaan. Olen hapan ja nyreä. Edelleen olen ja lainaan tähän itseäni - ensin kysyin tekoälyltä, mitä Pia Valkonen kirjoittaa Enkelten siemenen minäkertojan sukupuolesta. Pääsin tekoälyn kautta omille jäljilleni:

"Jos olisin lukenut suomennetut Õnnepalun teokset järjestyksessä, olisin ehkä saattanut vaikka lukea Enkelten siemenen ajatellen, että minäkertoja on nainen. Tai ei. En olisi. Koska minäkertojan tai eräänlaisten kirjeiden kirjoittajan sukupuoli ei selkeästi tule esille, olisin automaattisesti ajatellut, että koska kirjailija on mies, on kirjan minäkin mies.

Voi tietenkin ajatella niin, että Õnnepalu on aikaansa paljon enemmänkin edellä. Ettei sukupuolella loppujen lopuksi ole niin väliä. Nythän vasta Suomessakin ollaan tulossa siihen, että lapselle voi antaa nimen, josta sukupuoli ei käy ilmi.

Tietokirjasta Viron kirjallisuus vuosituhannen vaihteessa ymmärsin, että vironkin kielessä hän-pronomini voi tarkoittaa kumpaa sukupuolta tahansa. Eikä kuulema ole välttämätöntä lukea Enkelten siementä kertomuksena nuoresta itäeurooppalaisen homomiehestä. Entä jos Õnnepalu on kuitenkin kirjoittanut Enkelten siemenen tarkoituksella hämäämään?"

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2023-04-haluaisiko-tõnu-õnnepalu-olla-viron-camus-tai-baltian-houellebecq-keltamatara-v...

Aika solmussahan nuori Õnnepalu on sukupuolisen suuntautumisensa kanssa ollut. Ehkä sukupuolivähemmistöistä vaikenemisen aikaa nykyihmisen on mahdotonta muistaa ja Viro varmaankin edelleen on vanhoillisista vanhoillisin.

Nyt löysin Enkelten siemenestä kohdan, jossa isoäiti neuvoo minäkertojaa: "Naisista sinä pysy kaukana! Ei niillä ole muuta kuin lapsi niskoillaan. Ja sitten ne alkavat vaatia rahaa." (s. 88) Voihan se olla, että esikoiskirjaansa kirjoittaessa Õnnepalu kuvitteli, millaista olisi olla nainen, mutta kyllä kirja ihan tasan tarkkaan on nuoren itäeurooppalaisen homomiehen kehitystarina siinä missä Joonataninkin kirja.

Kireää, kireää, kireää

Jotain kireää luen Tõnu Õnnepalun ja tämän isän väliltä. Oma tulkintani on, että isä ehkä olisi toivonut pojaltaan lastenlasta ja on huolissaan siitä, jättääkö kirjailija omaisuutensa hänelle, jonka kanssa elää.

Kohta löytyy kirjasta Valheiden katalogi ja luvusta Perhe. (s. 24). Luvun alussa isä täyttää 96 vuotta ja myöhemmin Õnnepalun kirjoittamassa esseessä Palk (suom. Palkka) laskujeni mukaan jo 103.

Viimeisessä sanassa Õnnepalu kirskahtaa: "Kas vain, kuinka kaksi miestä voi todella saada yhteisen lapsen!" (s. 62) Õnnepalu kirjoittaa ensin muina miehinä cembalisti Jean Rondeausta ja luutunsoittaja Thomas Dunfordista. Muusikot ovat kuulemma taiteilijoista vaatimattomampia. Ehkä ajatuksena on, että siksi myös miellyttävämpiä.

Rondeaun ja Dunfordin yhteinen lapsi on musiikki. Ja siinä kohtaa kuuluu kirskahdus. Kaksi miestä ja ovat saaneet yhteisen lapsen. Maallisen lapsen, muttei aineellisen.

Jean Rondeaun takia Õnnepalu on tullut Haapsaluun. Ja Rondeau oli tuonut mukanaan luutunsoittajaystävänsä. Tai Dunford Rondeaun. Äärimmäisen epäselvää ja yhtä aikaa hyvin, hyvin, hyvin epäystävällistä lukijaa kohtaan.

Ymmärsinkö edes oikein? Luvun Vastakirjoituksia alussa Õnnepalu on lähdössä lomalle ja ilmeisesti Haapsaluun, sillä taakse jäi kuolema (maa) ja edessä oli elämä (meri). Onko Haapsalu Viron rannikolla?

Pitää katsoa Googlen kartasta. Vai niin. Wikipedia kertoo, että Haapsalu sijaitsee Haapsalunlahden etelärannalla noin 90 kilometriä Tallinnasta lounaaseen. Sen verran Õnnepalu kirjoittaa, ettei tällä kertaa matkusta meren rannikkoa kauemmaksi.

En tajua, jossain kohtaa Õnnepalu on töissä taimitarhalla. Onko loman jälkeen vai onko työ taimitarhalla lomaa? Lomaa siksi, että on normaalia työtä. Miksi jumalauta, Õnnepalun pitää olla niin epäselvä? Ei kun heti sivulla 11 on selostus, että Õnnepalu on töissä taimitarhalla ja lähdössä lomalle Haapsaluun.

Jokainen kappale pitää lukea tarkasti. Kaksi ensimmäistä tekstisivua kirjassa on tyhjäkäyntiä. Uskallan sanoa, että hölynpölyä siitä, kuinka elämämme koostuu tyhjänpäiväisyyksistä, yöstä ja päivästä, ravinnosta ja terveydestä. Blaa blaa blaa, ajattelin ja putosin heti taimitarhakohtauksen paarmojen kohdalla (s. 11) kärryitä.

Õnnepalun luvussa 25. heinäkuuta (vuottahan kirjailija ei tietenkään meille suo!) kuvailee, kuinka katselee majapaikkansa ikkunasta ulos. Intohimoisesti, tasapainottomasti.

Vuosiluvun pitää olla 2021, sillä netistä löytyneen ohjelman mukaan cembalisti Jean Boreau ja lyyristi Thomas Dunford esiintyivät Haapsalun vanhan musiikin festareilla. Viimeinen sana on julkaistu Virossa vuonna 2021.

Kirja on varmaan tarkoitettu Viron joulumarkkinoille. (Vitsi)

Missä kohtaa tarkkaavaisuuteni herpaantui?

Ennen kun alkaa Viimeisessä sanassa ylistellä kahden muusikkomiehen taiteellista yhteistyötä, Õnnepalu kuvaa Suppeluse-kadun vierasasunnon kirjoituspöytää. Kirjailija on siirrellyt sitä edestakaisin asunnossa. Teksti viivähtää muistoissa. Omassa kirjoituspöydässä ja sen tuomissa huonoissa koulumuistoissa - ja sitten olen alkanut harppoa.

Ei olisi pitänyt. Neuvostoaikaisen työpöydän kuvaus päättyy siihen, kun Loputtomuudessakin muistaakseni esiintynyt Elisabeth pakkaa Mäen talon huonekalut konttiin ja sinne ehkä päätyi myös Õnnepalun kouluajoilta peräisin oleva kirjoituspöytä.

Jos ei joutunut roviolle. Kirjoituspöydän Õnnepalu jätti Mäen talolle ja Mäen talossa kirjailija asui kirjassaan Paratiisi. Loputtomuus sijoittuu ilmeisesti samalle paratiisimaiselle saarelle ja siinä kirjailija rakentaa ja rakennuttaa itselleen laatikkomaista taloa.

Mäen talon ostaa itselleen ilmeisesti amerikan-virolainen Elisabeth. Elisabeth tilaa saaren rantaan kontin ja vie ostamansa talon irtaimiston Amerikkaan. Elisabeth saattaa esiintyä Õnnepalun kirjassa Aaker tai Eekkeri. Aaker ja Eekkeri ovat osa trilogiaa Mujal kodus (Kotosalla muualla).

Aaker (Muskoka, Ontario, CA) ja Eekkeriä (Muskoka, Ontario, CA) (2019) ei jostain syystä ole suomennettu. Enkä saa selvää, mikä on trilogian kolmas osa. Löysin artikkelin Aakerista eilen. Sen on kirjoittanut Tuglas-seuran lehteen siunattu Maiu Juurik. Ilmoittauduin halukkaaksi liittymään Tuglas-seuraan, sillä seuran jäsenyys taitaa olla ainoa keino pysyä alituisilla kuurupiilosilla olevan Õnnepalun perässä.

Isoisä ja isoäiti

Ei olisi kannattanut alkaa hypellä kirjoituspöytämuistojen jälkeen, sillä kesken kaiken Õnnepalun mielleyhtymäketju heittää isoisän kuolemaan Irkutskin vankilassa. Isoisä oli syntynyt vuonna 1888 ja kuollut Etelä-Siperiaan karkotettuna.

Õnnepalun isoisästä ei taatusti ole ollut missään kirjassa ennen tätä. Sen sijaan jonkinlaisesta isoäitihahmosta (minäkertojan isoäiti) on ollut. Enkelten siemenessä muistan esiintyneen vankileirillä raakalaistuneen isoäidin. Tämä hakkaa lapsenlastaan ompelukoneen narulla.

Joka tapauksessa isoäidin ostamat puolalaiset tai unkarilaiset jouluomenat (s. 98) alleviivasivat Enkelten siemenessä vastakohtaa, joka syntyy romaanin minäkertojan ja tämän länsimaisen rakastetun Franzin elämien perustavaa laatua olevaa eroa.

Isoäidin Siperian-tarinat ovat tylsiä (s. 99) ja minäkertoja yllättäen väittääkin kuulleensa tältä tarinan, jonka mukaan minäkertojan äiti ei olekaan isoäidin lapsi, vaan isoäidin rakastaman miehen lapsi, jonka tämä oli tehnyt jonkun aivan toisen naisen kanssa (s. 89).

Minäkertoja on mielestään puolalainen, siitä merkkinä on se, ettei ole koskaan oikein kestänyt äidinkieltään viroa. Myös Jaan Kaplinski on puolalainen. Tämä sivuhuomautuksena.

Viimeisen sanan lapsuusmuistoja ja alaston nainen

Terästäydyin Viimeisessä sanassa sivulla 16, kun Õnnepalu liukuu muistoissaan Uku Masingin kotipaikalta, Lipan kylästä sujuvasti Topun kylään. Kirjailija oikeasti käy Uku Masingin kotipaikalla, ei mitään selitystä, miksi ja alkaa sitten muistella tapansa mukaan lukijaa eksyttäen.

Päiväkirjamerkinnän 19. heinäkuuta Läänemaalla eilisenä päivänä Õnnepalu sukelsi lapsuutensa Topun rannan suolaiseen veteen. Pitää katsoa, missä on Läänemaa ja Topu. Haapsalu sijaitsee Läänemaalla.

Topun vastapäätä on saari Tauksi. Ja yht´äkkiä Õnnepalu marssittaa Viimeiseen sanaan äitinsä keittämässä kalakeittoa nuotiolla. Tulee kappalekaupalla aistivoimaisia muistoja ja pam, puhetta rakkauskohtauksista.

Vesakosta putkahti kaksi metsäkaurista. Ensin vaadin ja sitten hirvas. Tekeillä oli lisääntyminen. Toinen rakkauskohtaus oli aamu-uinnilla Topun rannalla, jonne Õnnepalu ajoi kymmenen kilometrin päästä majapaikastaan (Haapsalusta kaiketi), koska Topussa oli kaunista.

Oli aamu ja kello vasta puoli kuusi. Rannalla oli telttailemassa mies ja nainen. Nainen tuntui Õnnepalusta jättiläismäiseltä. Tämä oli varmasti rakastellut miehen kanssa ja tuntui kohoavan katajien yläpuolelle kuin Jumala. Tai hirviö.

Õnnepalu tunsi oman alastomuutensa viattomaksi tai suorastaan merkityksettömäksi.

Sitten tulee taas pitkä pätkä kirjallisen riisuutumisen turhuudesta. Blaa, blaa, blaa.

Tekisi mieleni vielä kirjoittaa Õnnepalun Neuvostoliiton jälkeisen Viron analyysistä, mutten tee sitä nyt. Jätän Õnnepalut ompelukonepöydän vieressä olevalle pikku pöydälle ja palaan niihin vielä joskus tässä.

Seuraavaksi lähetän kaksi töihin liittyvää sähköpostia, tulostan marraskuun alvit, taseet ja tuloksen sekä selaan hieman Joonas Simulan gradua Vieraaksi tuleminen - Subjektin rakentuminen Tõnu Õnnepalun 1990-luvun proosatuotannossa.

Simula käsittelee gradussaan Õnnepalun Piiriikiä 1993 (Enkelten siemen 1994), Hindiä 1995 (Joonatanin kirjaa 1998) ja Printsessiä 1997 (Prinsessa). Simula käyttää gradussaan termiä jälkineuvostoliittolainen subjekti. Kiinnostavaa!

Elämähän koostuu kriiseistä, sehän on lohdullinen ajatus!

Harmi, että graduun ei päässyt mukaan Raadio. Kirjailija sanoo itse Viimeisessä sanassaan, että Raadiosta tuli huono kirja ja sen päähenkilö on vastenmielinen ääliö eikä kiellä sitä, että päähenkilöllä on aika lailla tekemistä kirjoittajansa kanssa.

Raadio on kostokirja! Hän menetti sillä monta ystävää ja vaikka kuinka sanoisi, että kirja on fiktiota, aina löytyy jokin kriitikon paska, joka esittää kirjasta analyysiaan. Õnnepalu pyytää anteeksi ja sanoo, että kriitikot ovat ihmissuvun kuonaa.

Raadion jälkipuintia Õnnepalu kirjoittaa poteneensa kauan ja hartaasti. Romaanin vastaanotto oli inhottava. Se julkaistiin Virossa vuonna 2002 ja englanninkielinen käännös Raadiosta tuli vuonna 2014.

Nyt luen nopsaan, mitä Estonian World -lehti kirjoitti, kun romaani ilmestyi englanniksi. Artikkelin on kirjoittanut Adam Garrie ja Raadion on kääntänyt englanniksi Adam Cullen.

Artikkelin mukaan Raadion päähenkilö on avoimesti homo virolainen elokuvantekijä, joka vietti vuosikymmenen Pariisissa ja koki rakkaussuhteen ikääntyvän diivan Liz Franzin kanssa. Palattuaan Viroon hän yrittää sovittaa yhteen Pariisin kulutuskeskeisen ja Neuvostoviron vastaavan mahtipontisuuden.

Õnnepalu kirjoittaa Raadiossa identiteettikriisistä ja eristäytyneisyydestä. Tässä mukaelma artikkelin kökkökäännöksestä: "... kollektiivinen kriisi saa aina henkilökohtaisen muodon. Se voi johtaa johonkin uuteen, mutta se voi johtaa myös katkeruuteen, juomiseen tai jopa itsemurhaan, moniin asioihin. Kokonaisuutena ihmisen elämä kuitenkin koostuu kriiseistä. Lapsuus, koulu, murrosikä, rakkaus, vanheneminen, kuolema jne."

https://estonianworld.com/culture/tonu-onnepalus-book-radio-goes-live-in-english/