Tõnu Õnnepalun Viimeisessä sanassa suuri sovinto

"Olemme eläneet niin kuin olemme osanneet. Parhaimmalla mahdollisella tavalla."

ke 17.12.2025

Olemme Marian kanssa lähdössä Juukaan käyttämään Paula-siskoa Kivikylän Kanttiiniin jouluaterialle. Jos olisin tiennyt viikko sitten, että Karku lopettaa ei vain lounastoimitukset, vaan menee kiinni ihan kokonaan, olisimme käyneet Karkussa viimeisellä aterialla.

Toisaalta. Sellainen olisi voinut olla liian surullista! Karkun yrittäjän päivittäinen käynti siskon luona ruokia tuomassa on ollut päivän piristys. Nyt käyvät Siun Soten kodinhoitajat ja hyvä niin. Hieman hymähdän, mihinkäs väliin minä siskon vanhuuden päivien aikataulua mahdun.

Ensi vuoden alusta pitää miettiä moni asia uudelleen.

Eilen illalla oli vähällä, että olisin lukenut Joonas Simulan Tõnu Õnnepalu -gradun kokonaan. Onneksi tajusin, että pitää ennen Pohjois-Karjalan keikkaa nukkuakin. Gradu käynnisti melkoisen aivomyrskyn, vaikka luin siitä vain muutaman kymmenen sivua alusta.

Vihdoinkin sain kiinni siitä, mikä on olennaista Õnnepalun tuotannossa ja tajusin myös kirkkaammin, millainen kirjaillija on muuttanut kirjoittamisen tapaansa. Hän irrottautui autofiktiosta päiväkirjanomaiseen ilmaisuun vasta Raadio-romaanin jälkeen.

Kokonaisuus alkaa hahmottua. Ongelmana on ollut, että en ole tähän mennessä päässyt Õnnepalu-tiedon lähteille. En käsitä, miksi Joonas Simulan gradu ei ole noussut esiin, kun olen googlaillut Õnnepalua. Ikään kuin hänestä ei olisi juuri kukaan Suomessa kirjoittanut mitään!

Jäi edellisestä merkinnästä se, että kirjailija teki Viimeisessä sanassaan sovinnon menneisyytensä ja taustansa kanssa. Õnnepalun varhaisvaiheen teoksissa esiintynyt raaka isoäiti, joka antoi selkään milloin mistäkin syystä, kertoo siitä, että ihminen ei kovissa oloissa jalostu.

Isoäiti oli ollut Siperiassa ja hänen kertomuksensa kyllästyttivät pientä lasta. (Enkelten siemen s. 99 - 100) Kertomuksia oli viitisen kappaletta ja isoäiti toisti niitä kuin Vietnamin veteraanit konsanaan psykiatri Bessel van der Kolkin terapiakirjassa Jäljet kehossa.

van Kolkin mukaan veteraanit kävivät terapiaryhmässä ja toistivat vuosikymmen vuosikymmenen jälkeen samoja kertomuksia sotakokemuksistaan. Terapia ei tuntunut tepsivän.

Enkelten siemenen minäkertojan isoäiti toisteli sitä, kuinka muudaan mies olisi halunnut tappaa isoäidin ja keittää hänestä saippuaa tai sitä, kuinka virolaisia vankeja vietiin reessä pitkin Lena-joen jäätä ja kuoliaaksi paleltuneiden ruumiit heitettiin susien syötäväksi.

Tõnu Õnnepalu loukkaantui jollekin virolaiselle kirjallisuuskirjoittajalle, koska tämä arvosteli kirjailijaa hyisestä suhtautumisesta vanhempiinsa. Õnnepalu vastasi jossain kirjassaan tai esseessään, että kävi kyllä näiden eläessä tapaamassa vanhempiaan säännöllisesti.

Jostain syystä Õnnepalu rajasi paljolti muita ihmisiä myöhäisemmän vaiheen kirjoituksistaan. Vaikutti erakoituneelta ja eristyneeltä, katkeroituneeltakin. En ihmettele yhtään, miksi kirjallisuuskriitikko oli kirjoittanut niin kuin kirjoitti. Ei oikein muunlaista kuvaa Õnnepalua omia tekstejä lukemalla tullut.

Viimeisessä sanassa tuli toisenlainen viesti. Õnnepalu kirjoittaa kuvauksessa isänsä kuolinvuoteelta (s. 43):

"Olemme eläneet niin kuin olemme osanneet. Parhaimmalla mahdollisella tavalla, parhaimmalla tavalla, johon olemme kyenneet. Nyt jäljellä on vain pelkkä hengittäminen. .... "

"Pohjimmiltaan äiti ja isä molemmat olivat pohjattoman hyviä!" (s. 44)