Tõnu Õnnepalu ja uskonto sekä minäminäminä ja uskonto

Sain vihdoin Mandalan toisen lukukerran loppuun, mutten tässä merkinnässä vielä pääse Mandalaan

ti 27.1.2026

Virolaisen painajaiseni Tõnu Õnnepalun mielestä yhden uskonnon helmoista toiseen juokseminen on typerää. Hän kirjoittaa päiväkirjanomaisessa esseekokoelmassaan Valheiden katalogi, että tietenkin uskonto, joka on tuttua ja tiedossa olevaa, tuntuu epätäydelliseltä.

"Uskonnon vaihtaminen on kuin uudelleen rakastuminen. Se on joka kerta kiihottavaa ja avartavaa." (s. 152)

Tottahan Õnnepalu puhuu. Typerää, mikä typerää. Jäin kuitenkin miettimään, millainen on Õnnepalun kaltaisen Neuvostoliitossa kasvaneen ihmisen kokemusmaailma uskonnoista.

Lasken itseni (s. 1965) samaan 1960-luvulla syntyneeseen sukupolveen kuin Õnnepalu (s. 1963), mutta olen kasvanut luterilaisuuden läpitunkemassa todellisuudesssa. Ehkä jopa enemmän kuin monet omat luokkatoverini Kärkölän Järvelästä, sillä meidän perhe (ilman possessiivisuffiksia, omistuslopuketta) oli uskonnollinen siitäkin huolimatta, että mutsi eli Etelä-Hämeessä vailla uskonnollista yhteisöä.

Arvelen, että yhteisöttömyys ja yksinäisyys lopulta laukaisi äidissä masennuksen.

Ehkä juuri siksi tai siitä huolimatta olen päättänyt olla sosiologi Zygmunt Baumanin kevymielinen uskontoturisti.

Baumanhan järjesti postmodernin ihmisen elämästrategiat luokkiin. Postmoderni ihminen on sekä kuljeskelija, kulkuri, turisti että peluri. Jännää! Löysin justiinsa netistä Hesarin juttusarjan, josta olen Baumanini opiskellut. Sarja on vuodelta 1994 ja siinä sanotaan, että nykyiset (postmodernit) elämäntavat vapauttavat ihmisen monista kahleista, mutta kytkevät hänet irti myös moraalisista tunteista.

Olen jo pitkän aikaa sitten päättänyt, että hui hai. Etsin yhteisöä ja pidätän itselleni mahdollisuuden hengailla vallattomasti erilaisisten uskonnollisten yhteisöjen liepeillä. Viime perjantaina marssin määrätietoisesti Lapinlahden ortodoksiseen Kaikkien Pyhien Kirkkoon Lauletaan yhdessä -tilaisuuteen ja lystiä oli, vaikka luulin, että harjoittelemme yhdessä kirkkoveisuja.

Tapailin jo mielessäni Konevitsa ry:n joka kokouksen alussa tutuksi tullutta biisiä: "Taivaallinen Kuningas, Lohduttaja, totuuden Henki, joka paikassa oleva ja kaikki täyttävä, hyvyyden lähde ja elämän antaja tule ja asu meissä ja puhdista meidät kaikesta synnin pahuudesta ja pelasta hyvä meidän sielumme."

Olin tikahtua hermostuneeseen hihitykseeni, kun kanttori-Eija aloitti televisiosarjojen tunnussävelmäaiheisella tietokilpailulla ja sen jälkeen laulettiin lastenlauluja. Ajattelin paeta paikalta, mutta päätin sitten heittäytyä. Oli ihan hirmu lystiä, kun vähitellen älysin löysätä nutturaani.

Laulaminen tekee hyvää aivoille ja sielulle 

Toimin kuin uskontoturisti. Olin etsimässä ort.fi-sivujen nettikalenterista sisar Jevgenian Jeesuksen rukouspalvelusta Siilinjärven Pyhän Gregorius Voittajan kirkossa. Samana päivänä olisi Kiuruvedellä ollut kello 13 Lauletaan yhdessä -tilaisuus ja olin jo kirjoittamassa sen kalenteriini, kun huomasin, että yhteislaulutilaisuus oli torstaina Iisalmessa - ja perjantaina Lapinlahdella.

Lapinlahdella ortodoksinen yhteisö on ottanut todesta ortodoksisen kirkkohallituksen ohjeet siitä, miten jokainen pyhäkköön tulija on toivotettava tervetulleeksi. Minulle menninkäisen oloinen ponomari sanoi tervetulotoivotukset pyhäkön portailla ja ohjasi alasaliin.

Mukana oli kyllä isä Martti, mutta siviilit päällä. Seurakuntaväen ei tarvinnut hännystellä ketään. Se oli ihanata. Prelaatti sai olla niin kuin me muutkin.

Erinomaista. Ja kaltaiseni moninaiskäännynnäinen pääsi meininkiin mukaan. En mene tähän tematiikkaan nyt, mutta aloin haaveilla Lapinlahden tiistaiseuraan liittymisestä.

Modernista postmoderniin ja bardo

Moderni maailma päättyi toiseen maailmansotaan. Maailmansodan ja postmodernin välissä oli bardo. Suvi-Anne Siimes siteeraa úusimmassa Kanava-lehdessä Teppo Turkkia. Turkin mielestä elämme tällä hetkellä taas bardon aikaa. Vanha maailmanjärjestys on mennyt eikä uusi ole vielä muotoutunut.

Teppo Turkin kolumni on ollut Apu-lehdessä 2.1.2026 ja ikään kuin olisin lukenut Turkin bardosta Hesaristakin. Tätä en nyt tarkista ja säästän Apu-lehden selaamiseen iltaan. On minulla Apu360-lukuoikeuskin, mutta en ole sitä kovin taajaan käyttänyt.

Nyt tuli syy kahlata lävitse Paula-siskolta tuomani Apu-lehtinivaska. 

Mielestäni vanha maailmanjärjestys, uusliberalismi, saakin mennä. Itse asiassa buddhalaisesta bardosta puhui jo vuonna 2008 amerikkalainen sosiologi Immanuel Wallerstein. Toisin sanoin kuitenkin. Ja vielä kaiken muun hyvän lisäksi Wallerstein pääsi ääneen jopa Hesarin jutussa:

"Kapitalismi ei tuota enää tarpeeksi voittoa, sanoo globalisaatioteoreetikko Immanuel Wallerstein. Siksi kapitalismin viimeinen rahastus on alkanut. Edessä on kaaos." (HS, 9.3.2008, Tohtori Wallersteinin hirviö)

Luin juttua tukka pystyssä. Pelkäsin ingressin luettuani Wallersteinin Suomen-vierailusta kirjoittaneen toimittajan, Tommi Niemisen, puolesta. Pelkäsin, että hänelle käy huonosti Hesarin puhdistuksissa. Ei käy, tajusin saman tien. Nieminen kirjoittaa Hesarin linjaa lipoen vittuilevasti ja pongailee Wallersteinin yleisön joukosta kaikki lempparini:

"Tilaisuuden nomenklatuuraa ovat ainakin kehitysmaatieteen professori Pertti Multanen, kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki, Skp:n puheenjohtaja Yrjö Hakanen ja ekofilosofi Olli Tammilehto." (HS, 9.3.2008, Tohtori Wallersteinin hirviö)

Tärkeintä minulle oli Wallersteinin lohdullinen lausuma. Seuraavat 50 vuotta ovat kaaosta, mutta sitten helpottaa. Voi tulla fasismi, mutta eihän tässä enää ole kärvisteltävä kuin 33 vuotta. 17 vuotta kapitalistista kaaosta on lusittu.

Pari laskutoimitusta tässä 2026 - 2008 = 17. 50 - 17 = 33 ja 2008 + 50 = 2058. Maria ja Anna ovat vuonna 2058 suurin piirtein saman ikäisiä kuin minä. He näkenevät uuden maailmanjärjestyksen ja voivat olla vaikuttamassa sen syntyyn.

Hyvää nykyhetkessä on se, että demokratiasta vihdoin puhuvat kaikki! Eivät vain meiläiset. Peli ei ole menetetty. Mutta painajaisestani, Tõnu Õnnepalustahan, minun piti. Niin. Karl Marx sanoi uskonnoista, että ne ovat oopiumia kansalle. Olkoot! Hengailen mukana. Turistina! Poimin rusinat eri teologioiden pullasta.

Tõnu Õnnepalu neuvostoajan analyytikko

Valheiden katalogissa Tõnu Õnnepalu vaikertaa sitä, että rukoilu ei ole auttanut. Jokaisen kirjan kirjoittamisen jälkeen hän on vajonnut masennukseen ja halunnut tappaa itsensä. Tekee mieli kirkua. Onko Õnnepalu kokeillut ortodoksisia rukouksia? Ne tepsivät aina.

Tämänkin merkinnän olen kirjoittanut rukouksessa. Panin Ryy-Riitan minulle joululahjana antaman tuohuksen palamaan Ryy-Riitan joululahjana antamilla tulitikuilla ja panin taustalle Youtubesta kuulumaan Orologionia. Tämä on taivaallista. Istuin vielä samassa kohtaa kuin 2005 - 2008 Soleaa taittaessani.

(Oli pakko opetella taittamaan sitä rukouksessa, sillä muuten olisin kironnut niin, että talon katto olisi pomppinut ylös ja alas.)

Miltei koko Õnnepalun tuotannosta välittyy pettymys. Se, mihin Õnnepalu on pettynyt, tulee lukea rivien välistä, sillä kirjailija etäännyttää niin, että on vaikea tarttua mihinkään. Ainakin hän potee sitä, että villi kapitalismi on raunioittanut Viron maaseudun ja syössyt osan väestöstä köyhyyteen (ja kirjailijat epävarmuuteen).

Neuvostoliiton hajottua ja Viron itsenäistyttyä Õnnepalu asui jonkin aikaa Pariisissa, kirjoitti esikoisromaaninsa Enkelten siemen (Piiriik) ja sai osakseen suitsutusta. Useassa lähteessä hänet mainitaan Viron kansainvälisimmäksi kirjailijaksi. Rajojen avauduttua ja villin kapitalismin rynnäköityä sisään postmoderni lävähti virolaisille naamaan.

Meillä lännessä postmoderni kehittyi vähitellen. Tässä lainaus wikipediaa: "(Postmodernissa) populaarikulttuurin merkitys kasvoi, viestimet muuttuivat ja kulttuuri kansainvälistyi. Puhutaan myös postmodernista elämäntavasta, jossa kulutuksella ja viestintävälineillä on suuri merkitys ja ainekset eri suunnista sekoittuvat – kuten viihde ja korkeakulttuuri. Postmodernin yhteiskunnan on katsottu koostuvan yhä moninaisemmista ja alati vaihtuvista osakulttuureista."

Valheiden katalogissa Õnnepalua hävettää katsoa itseään vähän päälle kolmikymppisenä menestyneenä kirjailijana. Yllä oli keikarimaiset vaatteet, mutta metsäläinen ei sisältä kadonnut mihinkään (s. 183) eikä virolainen kyyry (Valheiden katalogi/Englantilainen puutarha s. 313).

Virolaisten perusominaisuus näkyy Õnnepalun mukaan jo ulkomaan lentokentillä, missä virolaiset odottavat pääsyä kotimaan-koneisiinsa. Kollektiivinen köyhyys, teennäisen ylpeä hieman kyyry olemus.

Aika suuri pettymys taisi myös olla Intian-matka. Õnnepalu itse on typerehtinyt ja lähtenyt Intiaan kuuluisan gurun perään.

Äh, kello on jo vaikka mitä. Jatkan tästä lähiaikoina. Pakko on lähteä hakemaan Annan Škoda Pietikäisen pajalta. Valmistelen illalla merkinnän jatkon. Etsin nimen gurulle, jonka perässä Õnnepalu matkusti Intiaan. Luulin Mandalan ensimmäisellä lukemalla, että kirja käsittelee Intian-kokemusta, mutta pettymysten pettymys, kirjailija höpisee yli puoli kirjaa kissoista.

Joo, ovela etäännytys, mutta etäännytti minut kirjasta niin, että aloin harppoa juuri ennen kohtaa, jossa Õnnepalu pääsee asiaan. Itseensä. Kiinnostavaan itseensä ja siihen, että on aina halunnut olla näkymätön. Tarkoituksella.