Karjalainen on toista maata, shkashuka Köyhän Blondin Keittiöstä ja Martin matkassa Venäjällä

la 7.3.3026

Vihdoinkin täällä. Kuusi päivää takana Kaiviksella ja vasta nyt tavarat alkavat löytää paikkansa sekä nettiyhteydet toimia. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti olla täällä vain hiihtolomalla, mutta enhän minä minnekään lähde ilman talous-hallintokoriani sekä tulostin-skanneria.

Olen ollut polttopuiden raahaamisesta ja vesien kannosta fyysisesti aivan raatona. Leivinuuni nielee loputtomasti koivuhalkoja. Ja nehän tunnetusti on rakoliiterissä monen sadan metrin päässä pihalta. Puuliiterissä on Lada. Ihan väärä Lada. Ei punainen Petroskoin-Lada, vaan ankean harmaa ja läpiruosteinen.

En muista, mikä oli ajatus Harmaasta Ladasta. Kai sillekin oli jokin hämärä idea. Ehkä varaosa-autona.

En ole jaksanut kirjoittaa, sillä pari yötä on kulunut vartiokoiran tukena tuvan sohvalla. Pyry alkaa vinkua makuusalin oven takana yleensä puolen yön tienoilla. Eikä lopeta ennen kuin menen seuraksi tupaan. Toinen vaihtoehto olisi päästää Pyry makuusaliin, mutta sitten ei Mattikaan voisi nukkua kunnolla, kun likainen koira rojahtaa jalkojen päälle.

Yhden yön torkuin tuvan puusohvalla polvet leuassa. Viime yönä vartiokoira onneksi rauhoittui lattialle sohvan viereen.

Martin matkassa Venäjällä

Sain postissa Martti Vaskosen kirjoittaman matkakertomuksen Martin matkassa Venäjällä. Se on kirja, jollaisen itsekin haluaisin kirjoittaa. Toverit Martti Vaskonen ja Asko Julkunen lähtivät Suomen Lapin ja Pohjois-Norjan kautta Venäjälle. He osuttautuivat Murmanskiin voiton päivänä 9. toukokuuta.

Voiton päivän juhlissa oli väkeä kuin pipoa. Ihmisillä oli selkeä tarve marssia. Massat eivät lähde liikkeelle pakottamalla, Vaskonen tuumii.

Kun rajat sulkeutuvat ja valtioiden välit kiristyvät, tulee kansalaisten säilyttää yhteytensä, Vaskonen kirjoittaa. Juuri näin.

Karjalainen kertoo inhimilliset taustat

Sanomalehti Karjalainen on kertonut useassa jutussa Joensuun teatteriravintolan vaiheista. Vihdoin ravintolaan on saatu yrittäjä, joka kykenee pitämään ravintolaa auki. Olen lukenut joitain juttuja huterasti. Selkeää syytä siihen, että edellisen yrittäjän vuokrasopimus oli sanottu irti, en ole onnistunut huomaamaan, mutta arvelen, että syy meni minulta huonon lukemisen vuoksi ohi.

Torstain lehdessä (to 5.3.2026) oli sivun verran kahvila Houkutusta. Houkutus muuttaa Joensuun kauppahalliin. Se on vähän harmi, sillä Houkutuksen nykyinen tila on vanhahkossa rakennuksessa. Toivottavasti rakennukseen tulee tilalle jotain kivaa.

Karjalaisen jutusta kävi ilmi, että Houkutus on aloittanut jo vuonna 1989 ja se oli aluksi Siilaisten terveyskeskuksen kanttiinikahvila. Nauratti, kun Houkutuksen taustalle oli tullut vuonna 1991 osakeyhtiö nimeltä Pakkopulla Oy. Kahvilan perusti aviopari Jari ja Pirkko Puruskainen.

Jutussa kirjoitettiin kursailematta, että kumpikin on uudessa liitossa ja kaverillisissa väleissä keskenään. Pirkko Puruskaisen sukunimi on nykyään Burman ja entinen pariskunta omistaa edelleen yhdessä kiinteistöyhtiön, joka omistaa Houkutuksen nykyisen tilan Torikadun varressa.

Houkutus toimii myös Kuopiossa. Joensuun nykyiset toimipisteet työllistävät 35 henkeä ja Kuopion työringissä on 25 henkeä.

Köyhän Blondin Keittiöstä shkashukaa ja blondista Marita Joutjärveen

Pitää ihan miettiä, millä hakusanalla voin kysyä tekoälyltä shkashukan reseptiä, sillä en taatusti muista ruokalajin nimeä. Ruokalaji tuntuu melko helpolta tehdä eikä siihen tarvita kummoisia aineksia. Tein eilen sitruuna-inkiväärikeittoa ja oli pakko varoittaa Mattia, kun tuli kotiin: "Älä vain missään herran nimessä raota wokkipannun kantta."

Kotiin? No nyt tämä on koti.

Shkashukasta kertoi Maaseudun Tulevaisuus (MT pe 6.32026). Kotitalousopettaja ja ruokatoimittaja Tiina Rantanen oli saanut shkashukan avulla maahanmuuttajataustaisen pojan innostumaan kotitaloudesta ja ruoanlaitosta.

Jutussa ei käy ilmi, tuliko shkashukan resepti pojalta itseltään vain opettajalta, mutta väliäkö hällä. Hyvää ja lämmintä pedagogiikkaa joka tapauksessa. Ruokablogi löytyy, kun googlaa Himahellan Tiinan tai Köyhän Blondin Keittiön.

Tiina Rantanen työskenteli Sanomilla vakituisena ruoka- ja viinitoimittajana Gloria-, Glorian ruoka ja viini- sekä Me Naiset -lehdissä 23 vuotta. Freelancer hän on ollut vuodesta 2014 ja kirjoittanut tänä aikana muun muassa Kodin Kuvalehteen, Eevaan, Viinilehteen, ET-lehteen, Matkaoppaaseen ja Helsingin Sanomiin.

Tuli yht´äkkiä mieleen Kodin Kuvalehden ihana ruokatoimittaja Marita Joutjärvi! Marita Joutjärvellä oli toinen elämä maatalon emäntänä Lammilla. Hän ajoi joka päivä kotitilalta Helsinkiin Pitäjänmäen-toimitustaloon. Eläimellinen työmatka edelleen ja 1980- ja 1990-luvun vaihteessa aivan tavaton.

Googlasin Marita Joutjärven. Hänen poikansa isä Seppo Markkula näkyy kuolleen vuonna 1993. Toivottavasti poika jatkaa maatilaa, kuten äidin (ja tietenkin pojan) toive oli. Wikipedia on napannut Kotitalous-lehdestä, että Marita Joutjärvi oli vuonna 2014 uusien haasteiden edessä ja puoliso oli Vittorio Giannini.

Alkuperäislähteelle en pääse.

Kotitalous-lehden sijaan tilaisin Turun Sanomat kolmeksi kuukaudeksi, sillä jonkin juttuyhteistyösopimuksen mukaisesti Marita Joutjärven Lammin-talosta on Turun Sanomissa vuonna 2024 tehty juttua. Siinä on mainittu tärkeitä vuosia.

Kahdeksantoista vuotta jutunteosta takaperin Marita Joutjärvi oli joutunut miettimään perheen kantatilan sukupolvenvaihdosta. Räknäsin paperilla 2024 - 18 = 2006. Jippii, Marita Joutjärven pojasta tuli Markkolan kantatilan isäntä niin kuin pitikin.

(Korjasin laskutoimitustani ma 16.3.2026. Olin laskenut aivan pieleen!)

Vittorio Giannini jää arvoitukseksi, mutta pääasia on, että semmoinen Vittorio on Marita Joutjärven elämässä. Lapsenlapsiakin on kolme, joten Markkulan tilalla on tulevaisuus kasvamassa. Mummo asuu nuoren perheen kodista muutaman sadan metrin päässä ja lapsenlapset voivat juosta talojen välilä.

Ihan idylli!

Juttu sai kaipaamaan omia Savon Sanomien Koti ja asuminen -vuosiani. Rakastin kotien kuvaamista. Sitten kaksi TIa-kohtausta katkaisi aivojeni yhteydet järjestelmäkameraan. Kaipaus toimittajan työhön kesti vain hetken. Taidan olla aika lailla jo vapaa entisestä työstäni. Ehkä oli aikakin. Johan tässä on mennyt 19 tai 15 vuotta potiessa.

Uusinta Voi hyvin -lehteä mukaellen olen ollut jumissa menneessä. Kaikella näyttää olevan aikansa ja määränsä. Lienee ollut tarpeellista potea ammatti-idnetiteetin menetystä vuosikaudet. Oikeastaan vuosikymmenet, sillä luopumiseni alkoi jo 1990-luvun alun lamasta.