Aamupäivä Nurmeksessa kulttuuri korvissa (Hannikaisen salista)

pe 29.5.2026

Piti ihan katsoa Wikipediasta, kuinka paljon väkeä Nurmeksessa asuu. Vain vajaa 9 000 ja silti kaupunki tuntuu vireältä, edistykselliseltä ja kultturellilta. Kirjastoa olenkin ylistänyt jo ja odotan kuumeisesti (kirjaimellisessa merkityksessä, päätä alkoi juuri särkeä) Nurmeksen musiikkipäiviä.

Sain herätyksen lassillisseen mussikkiin, kun kuuntelin yli 50 Uuden Jutun kulttuurikermaa putkeen. Kerman tunnusmusiikkina on Haydinin keisarikvartetto, jonka soittaa Sibelius-akatemian Ainola-kvartetti. Kvartetissa soittavat Aimar Tobalina (viulu), Margaux Rouzeau, (viulu), Harry Swainston (alttoviulu) ja Nadia Barrow (sello).

Kvartetin muusikot tulevat Australiasta, Espanjasta ja Ranskasta. Haluan opetella soittajien nimet ulkoa enkä saa niitä kiinnitettyä muistiini, ellen näe niitä kirjoitettuna. Yuval Noah Hararin haastattelun seuraaminen The New York Timesin ääniohjelmassa onnistui, sillä ruudun alalaidassa juoksi englanninkielinen tekstitys.

Tulkoon tähän haastattelijankin nimi: Ezra Klein. Muistan, jos näen nimet kirjoitettuna. Seuraava homma onkin tarkistaa Nino Haratishvilin kaksiosaisen romaanin Kahdeksas elämä (Brilkalle) nimiä ja gruusiankielisten nimien kirjoitusasua. Lisäilen niitä verkkopäiväkirjaani, jahka tässä joudan.

Lassillisen mussiikin kaipuu

Termin lassillinen mussiikki poimin Matin sanastosta. Matti kuvaa sillä muinaista varpaisjärveläistä kauppiaan vaimoa, joka koetti kohota muuta rahvasta päätä pidemmäksi alkamalla kiinnostua duosda duosda lassillisesta mussiikista.

Ymmärrän Mattiin juurtuneen epäluulon. Lassillinen mussiikki tuntui hienostelulta 1970-luvun Varpaisjärvellä. Itäkoskella ajatus lassillisesta mussiikista lienee ollut vieläkin etäisempi.

Mutta. Tästä juuri oli kyse aamulla maailmanhistorian viimeisessä Ylen Aamun Jälkinäytöksessä. Toimittaja viittasi keskustelun pohjaksi Hesarin edellisen perjantain juttuun siitä, että suomalainen teatteriyleisö on tyhmistetty ja teatterilaiset nössöilijöitä.

Jutussa haastateltiin näytelmäkirjailija Arni Rajamäkeä. Otsikko oli ”Yleisö on tyhmempää”. (HS pe 22.5.2026). Suuresti Ihailemani Sonja Saarikoski pohti puheenvuorossaan sitä, miksi kansa kokee taiteen tai niin sanotun korkeakulttuurin vieraana.

Sanon vain, että osasyynä siihen ovat toimittajat. Etenkin oma 1980-luvun puolivälissä toimituksiin rynnännyt sukupolveni ei arvostanut yhtään opiskelua, asioista selvän ottamista tai ylipäätänsä sivistystä. Niin moni tuli imaistuksi Pyhään Työelämään häthätää muutaman tentin suorittaneena.

Sen vuoksi otan nöyrästi hatun päästäni, rutistan sen hikisiin kämmeniini ja kumarran lempi-inhokilleni Kuppalehden toverille Olli Herralalle. Hän sentään on lukenut itsensä ekonomiksi 1990-luvulla. Tosin uutterasta itsesivistämisestään huolimatta Herrala kuuluu haluavansa lopettaa verotuksen.

Mutten mene nyt tähän teemaan.

Kaipaan työväensivistystä

Mitä tekevät tiedotusvälineet nyt, kun persepersukansa inhoaa korkeakyldyyriä? Ovat lakkauttaneet kilvan kulttuuritoimituksiaan. Hesarikin kirjoittaa ylen ruhtinaallisesti kevyestä musiikista.

Persepersukansakunnan kaapin päälle yleisguruiksi on nostettu iskelmätähtiä ja näyttelijöitä. Seelaselloja, katrihelenoita, vesavierikkoja, heikkisilvennoisia ja vesamattiloireja valuu jo korvista.

Noh, Katri Helenan elämäkerran kuuntelin ja ihastuin suuresti, mutta liika on liikaa.

En tosin olisi koko laulajasta kiinnostunut yhtään pätkää, ellei olisi ollut naimisissa hieman tahmanäppisen kirjailijan Panu Rajalan kanssa.

Minusta Lavatähti ja kirjamies oli aivan ihana! Sen luettuani seurasin jonkin aikaa Rajalan verkkopäiväkirjaa. Koetin ymmärtää Rajalaa, sillä olin lukenut 1990-luvulla ensimmäisestä vaimostaan kirjoittamansa kirjan Enkeli tulessa. En tiennyt mitään itse Rajalasta, mutta jonkunmikälieheppulin vaimoilmiö ja pettämiset kiinnostivat.

Kun Nilsiän Suuri Kirjailija ja Kaikkien Mummojen Rakas Lempipoika, Antti Heikkinen kehui Facebookissa Katri Helenan elämäkertaa (ei ollut hänen kirjoittamansa), klikkasin Storytelissä elämäkerran Kuuntele-nappia.

Ihana Aida ja silmiä avaava Punainen viiva

Näin raadollisesti se vain menee, mutta lassillinen mussiikki kiinnosti minua jo ammoin nuorena aikuisena. Vuonna 1987 Itä-Savon luontaisetuna pääsin ilmaiseksi Savonlinnan oopperajuhlille kuuntelemaan Verdin Aidaa. Olin mykistynyt ja lumoutunut.

Kun vieraakseni Tampereelle tuli walesilainen kosmopoliitti Paul Adams, vein hänet Tampereen työväenteatteriin kuuntelemaan ja katsomaan Aulis Sallisen Punaista viivaa. Myöhemmin äänitin Punaisen Viivan kasetille ja opin sen miltei ulkoa.

Köyhälistön punainen viiva ja sosisaliratti!

Nykytaidetta kaikille

Nykytaide kolahti, kun entisen bestikseni Oiling Boiling Partasen kanssa lojuimme Pariisissa Louvren pihalla (ennen Louvren lasikuutiota, syyskuussa 1986) emmekä jaksaneet jonottaa taidemuseoon sisälle. Jono oli pitkä.

Sen sijaan kävimme Pompidou-keskuksessa, Euroopan rumimmassa rakennuksessa. Whatsappasin (tälle tulee keksiä suomenkielinen nimitys) Annan Joakimin äidille Pariisiin, että muistan Pariisista vain Eiffel-tornin, Louvren pihan ja betonibrutalistisen Pompidou-keskuksen.

Sitten googlasin Pompidou-keskuksen. Ei ole betonibrutalistinen. Se on kyllä ruma kuin tyhmän persun perse (tässä terveisiä entisen aviomieheni nimittelijäpersulle), mutta lasia ja terästä.

Mutta hurmaannuin keskuksen sisältöön. Oli jokin nykyvalokuvanäyttely, muuta en muista sisältä - haltioitumiseni vain – ja ulkona esiintyviä taitelijoita. Oli esiintyjien ympärillä parveilevaa kaikenväristä ihmistä.

Ei-ranskalaisia sankoin joukoin. Ajattelin, että tällaiseen maailmaan haluan. Kaikenvärisiä ihmisiä, kaikenmaalaisia ja kulttuuri kuului kaikille. Helsinki ei vielä siellä 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa asuessani ollut sellainen, mutta nyt on!

1990-luvulla onnistuin luikertelemaan Kuopion musiikkikeskuksen konsertteihin Iisalmen Sanomien kulttuuriavustajan mandaatilla. Nyt haluan takaisin siihen maailmaan edes vähän.

Olen uustyöväkeä, prekariaattia. Minulla on pääomia. Kulttuuripääomia. Korkeakyldyyri kuuluu minullekin. Odotan innolla, että pääsemme Marian kanssa Mäntän taideviikoille katsomaan intialaissyntyisen taiteilijan Anish Kapoorin teoksia.

Malva on vuorossa jo kesäkuun alussa. Siellä kiinnostaa Symbioosi-näyttely. Kopioin tähän näyttelyn taiteilijoiden nimiä itseopiskelun nimissä!

Symbioosi-näyttelyn taiteilijat ovat Liina Aalto-Setälä, Gerbrand Burger / Thinking Forest, Eyes as Big as Plates (Karoline Hjorth & Riitta Ikonen), Alma Heikkilä, Kim Laybourn, nabbteeri, Raimo Saarinen ja Diana Scherer.

Malvan ansiosta löysin viime vuonna hollantilaisen melanie bonajon. Hänen perässään matkustimme Marian kanssa lokakuussa Porin taidemuseoon.

Länsi-Suomessa on muuten paljon kiinnostavammin nykytaidetta esillä kuin Itä-Suomessa. Toisaalta ei haittaa! Pääsemmepäs Marian kanssa matkailemaan pitkin Länsi-Suomea!

Nurmes näyttää tänään nuoret kasvonsa

Eilen olin vielä vähän kipeä. Ja näköjään tänäänkin. Tiistaina iltapäivällä nousi taas pikkarainen kuume, kuten viikonloppuna. Sama outo väsymys iski minut littanaan perjantaina antoisan Nurmes-torstain jälkeen.

Oli outoja oireita. Maku- sekä hajuaisti tekivät kummia temppuja. Olisikohan jokin laimentunut korona taas. Päätin tänä aamuna, että en ole kipeä enää, sillä halusin tänne.

Nyt kirjastoon kantautuu lassillista mussiikkia Hannikaisen salista. Aamulla juuri ennen kirjaston avaamista kirjasto-kulttuurikeskuksen pihalla juoksenteli edestakaisin kaksi nuorta tyttöä ohuissa spagettitoppimekoissaan.

Porokylän S-marketin edessä oli poikajoukko juomassa energiajuomia rippipuvut yllä. Olisi pitänyt ottaa reportaasikuva, sillä mukana oli pari heijastintakkiduunaripoikaa ja pari mopokypäräistä.

Eilen Lapinlahden Tokmannin kassalla viritin keskustelun valokuvauksesta. Pitää iloita näistä pienistä kultturelleista paloista satunnaisissa kohtaamisissa.

Nino Haratishvilin Kahdeksas elämä (Brilkalle)

Mukanani on Nino Haratishvilin Kahdeksas elämä (Brilkalle) ja meinasin siitä kirjoittaa jotain, mutten taida ehtiä. Koska en eilen kummallisessa koronassani jaksanut mitään muuta, luin kakkososan lopulliseen loppuun.

Olisin syöksynyt masennukseen kirjan päätyttyä, ellei viideskymmenes yli jotain Uuden Jutun Kerma olisi ilmestynyt. Kerma jää kesätauolle kuukauden päästä. Mitä minä sitten teen?

Kermassa puhuivat jääkiekosta ja sen yhteyksistä taiteeseen. Taas oli niin hienoa ja kohottavaa keskustelua, etten ehdi kuin huokailla ihastuksesta. Nälkäkin on. Omassa vaahdossaan Sonja Saarikoski rinnasti kermakeskustelijat kvartettiin. Kvartetin on oltava kuin perhe, oli Saarikosken ajatus – ja sama koskee kermakeskustelijoita.

On pakko turvautua tekoälyyn. Kysyin siltä, mitä tarkoittaa, että kvartetin on oltava kuin perhe. Tekoäly vastasi:

” Kvartetti muodostaa oman ´perheensä´,  jossa soinnin, hengityksen ja ajatusten on sovittava yhteen. Yhteissoitto vaatii syvää keskinäistä ymmärrystä, jota ei voi saavuttaa pelkällä nuotinluvulla.

Jokaisen panos on tärkeä: Siinä missä perheessä jokainen jäsen (vanhemmat ja lapset) tuo oman persoonansa yhteisöön, kvartetissa jokainen ääni (esimerkiksi jousikvartetissa \(1.\) viulu, \(2.\) viulu, alttoviulu ja sello) on välttämätön kokonaisuuden ja tasapainon saavuttamiseksi.”

Kermassa riitasoinnut ja päälle puhuminen kuuluvat asiaan! Kaikkein upeinta on, kun Sonja Saarikoski ja Oskari Onninen ottavat yhteen.

Nyt lähden rautatieasemalle Kahvila Thureen syömään kreikkalaista papupataa. Tämäkin vielä. Nurmeksessa saa kasvisruokaa lounaalla kahdesta paikasta: Thuresta ja Hyvärilästä.

Sitten kipitän Paulan luokse kuntoutussairaalaan. Ehkä vielä iltapäivän lopuksi hierotan selkäni kirjaston tuolilla ja luen Savon Sanomista kohutun persu-minnareijos-jutun ja tämänpäiväisen markkusiposen.