Mummoralli Siun Sotessa ja tarina, jossa nyt vain tuli toinen luutnantti

su 24.5.2026 ja ma 25.5.2026 Leonidin synttäripäivä

Tänään (sunnuntaina) on Savon Sanomissa ollut Janne Laitisen laaja juttu potilasrallista Pohjois-Savon hyvinvointialueella. Suomen kuntajournalismin contessa Adelaide de Saint Erasmo lähetti pari kuvaa jutun kiinnostavimmista kohdista.

Hyvinvointialue selvittää, voisiko Lapinlahden vuodeostaston tiloihin perustaa monialaisen arviointi-, kuntoutus- ja opetusyksikön. Mitä tarkoittaneekaan se.

Torstaina seurasin mummorallia Nurmeksen kuntoutussairaalassa. Paula-sisko istui kahvilatiloissa ja seurasi muita mummoja silmä tarkkana. Minä seurasin, kuinka muudatta vanhaa ihmistä lähetettiin Joensuun keskussairaalaan.

Kun aamukodinhoitaja oli löytänyt siskon pari viikkoa sitten lattialta, ambulanssi vei siskon Juuasta Joensuun keskussairaalaan kuvannettavaksi ja kipsattavaksi. Vielä samana iltana sisko töytyytettiin Nurmekseen kuntoutussairaalaan.

Nurmeksen kuntoutussairaalaan ja Joensuun keskussairaalan väli on 128 kilometriä. Ehkä sitten on halvempaa kuljetella potilaita pitkiä matkoja kuin pitää röntgenlaitteita ja henkilökuntaa maakunnan eri osissa niin, että kuljetusmatkat eivät olisi pitkiä.

Siskosta ja minustakin on kyllä mielenkiintoista, kun ihmisiä tulee ja menee. Koko ajan tapahtuu jotain.

Tästä eteenpäin kirjoitin merkintää maanantaiaamuna:

Voisihan sitä hvyinvointialue organisoida joukkoambulanssikyydin vaikka perävaunuineen, joka lähtisi aamuisin maakunnan pohjoiskolkasta, poimisi matkalla sängystään pudonneet mummut ja veisi maakuntakeskukseen tutkimuksiin ja mahdollisesti kipsaukseen. Ilta-ambulanssi tekisi kierroksen toiseen suuntaan ja palauttaisi kipsatut sekä paikatut mummot takaisin.

En ymmärrä sitäkään, miten voi olla halvempaa juoksuttaa kodinhoitajien armeijaa kodista toiseen minuuttiaikataululla. Mikseivät vanhat ihmiset voisi asua jossain ihanassa ja viihtyisässä miljöössä yhdessä, ruokailla ja kahvitella yhdessä? Palvelut tuotettaisiin tällaiseen yhteisötyyppiseen lepokotiin keskitetysti.

Paula-siskollakin vanhenemisessa kamalinta oli yksinäisyys ja eristäytyneisyys. Eristäytyneisyydellä oli pitkä historiansa, joka juontaa kuormittuneeseen ja symbioottiseen avioliittoon taiteilijan kanssa. Koetin rikkoa eristäytyneisyyttä, mutta aika vähäistähän se kuitenkin oli.

Teimme siskon kanssa kerran viikossa jonkin kivan retken. Talvisin emme sen kauemmaksi kuin Lounas Karkuun tai ABC:lle.Kivikylän Kanttiini -reissut olivat jo aivan luksusta. Kesäisin metsästimme kalakeittoa joskus Lieksasta asti.

Meillä on Paulan kanssa yhteinen harrastus. Herkuttelu. Paula on edelleen perso tuoreelle pullalle. Olen vienyt siskolle kuntoutussairaalaan mukanani pullaa. Siskon vatsassa on kuulemma aina pullan mentävä kolo. Viime viikolla koloon mahtui kaksi pullaa. Ensin virallinen Siun Soten pulla ja sitten minun Kahvila Thuresta tuomani.

Nyt ainakin tiedän, millaista vanhuutta en halua. Toki voi olla, että joudumme Annan anopin kanssa asumaan Annan ja Joakimin talon parvitilaan jollekin yhden tatamin kokoiselle alalle, mutta toisaalta.

Annan anoppi on niin mukava, että meillä saattaisi olla siellä ihan lystiäkin!

PS. Käsite yhden tatamin majasta on Kaija-tädiltä, Pennasen Kaijalta. Hän asui Niiralassa suloisessa kaksiossa, jossa neliöitä ei ollut varmaankaan kahtakymmentä enempää. Kaija-vainaan eteistilan seinällä olevassa taulussa luki yhden tatamin majan riittävän!

Morso-dokkari, uusintajumis ja Sinivalkoinen rakkaus

Jäin eilen aamulla tuijottamaan televisiota keittiöön, kun tuli Perjantai-dokumentti Morsosta. Aasia, Morsoa ja Mourua ei enää esitetty televisiossa, kun Anna ja Maria olivat pieniä.

Perjantai-dokkari oli rakennettu taitavasti. Lopussa tuli hyvin esille se, mikä oli Morson idea.  Kyse oli erilaisuuden hyväksymisestä.

Kuuntelin dokkarin jälkeen toisella korvalla jumalanpalvelusta. Ihmettelin, miksi kuorolaisilla oli päässään hellehatut. Googlailin ja kävi ilmi, että lähetys oli uusinta helluntailta 2024. Kaipaan niin oikeita suoran lähetyksen palveluksia!

En päässyt uusintajumiksen jälkeenkään keittiöstä, sillä liimauduin kahden vanhan ihmisen avioliitosta kertovan dokumentin ääreen. Dokkarin nimi oli Sinivalkoinen rakkaus - ja jos olisin sen tiennyt, olisin varmasti läimäissyt töllön kiinni.

Sinivalkoinen rakkaus?! No joo. Onpa dokkari nimellä paiskattu.

Joka tapauksessa dokkari kertoo ikivanhana avioituneesta parista, Tuulikista ja Lassesta. Heillä oli lyhyt romanssi sota-aikaan - ilmeisesti Lappeenrannassa, en ole ihan varma, sillä katsoin alkua vähän hajamielisesti.

Arkistokuvissa näytettiin Saimaan kanavaa ja Mustolan sulkuja, siitä päättelin.

Lasse kuitenkaan ei jostain syystä kosinut Tuulikkia ja romanssi kuivui kasaan. Nauratti ääneen, kun morsian hääjuhlapuheessaan kertoi, että no, sitten tuli toinen luutnantti, joka kosi.

Aivan upea elämänasenne tällä karjalaistytöllä. Jos ei ensimmäisen luutnantin kanssa tule mitään, tulee kyllä perään joku toinen luutnantti!

Sinivalkoisen rakkauden ohjaajana neuvostovakooja

Lämpimällä dokumentilla kahden vanhan ihmisen romanssista oli kammottava nimi. Onko nimeen syynä jokin outo neuroottinen defenssimekanismi?

Jos kerta Matts Dumell on tuomittu ammoin maanpetoksesta, koska paljasti neukuille tietoja RKP:n oikeistosiiven poliitikoista sekä Kiinan suurlähetystöstä ja sai palkkioksi votkaa, viskiä ja taksirahoja, tuliko hän vuosikymmeniä myöhemmin tehneeksi Ylelle varmuuden vuoksi superisänmaallisia ohjelmia?

Joinain katumusharjoituksina ehkä?

PS. Piti vielä kirjoittamani, että tänään on lasten biologisen isän syntymäpäivä ja kuopuksen kihlajaispäivä!