Minna Maijala Helvi Hämäläisestä Ylen Kalle Haataisen ohjelmassa, Martin Parr -dokumentti, Hatty van Zak, Otavan opisto ja Pekka Makkonen sekä monia päätöksiä

to 4.6.2026 klo 8.30

Lähetin Suomen kuvajournalismin contessa Adelaide de Saint Erasmolle Martin Parr -jäljitelmävalokuvan Leppävirran Nesteeltä. Kuvassa jokin pittbullin näköinen koira istui pakettiauton etupenkillä asiallisena kuin ainakin apukuski.

Otsalta puuttuivat vain aurinkolasit. No nyt tulivat mieleen amerikkalaisen kuvaajan William Wegmanin koirakuvat. En lähde tällä tielle nyt! Muistutan itseäni vain, että ostin tyttäriäni varten Wegmanin valokuvateoskirjan Kuopion taidemuseosta tai VB-keskuksesta, kun joskus tyttöjen pieninä ollessa kävimme katsomassa koirakuvanäyttelyn.

Kuvat olivat tyttöjen mielestä pelottavia.

Pongasin lauantaina Ylen Areenalta dokumenttielokuvan valokuvaaja Martin Parrista. Näin nuorena valokuvaavana toimittajana Parrin kuvia Image-lehdestä. Huomasin työvalokuvauksissani jäljitelleeni Martin Parria.

Hänen kuvansa suomalaisesta keskiluokasta tekivät minuun vaikutuksen.

Hatty van Zak

Imagessa oli alkuaikoina valokuvaajien portfolioita. Niistä opin muun muassa nimen Hatty van Zak.

Hatty van Zakia löytyy hollantilaisten valokuvataiteen museon nettiarkistoista, mutta en kirjoita Hatty van Zakista nyt tämän enempää. Pitää rientää eteenpäin, jotta ehdin päiväaikaan Ravintola Järvelään nautapadalle.

Päätin olla joustava kasvissyöjä. Päätös syntyi, kun järjestelin aterioita valtakunnallisen Restaurointikillan mööttiin Äiti Airolan maailmassa Ykspihlajassa. Käskin Matin kysyä osallistujien ruokarajoitteita. Kasvissyöjät olivat ihan kevyttä kamaa. Matti oli pahin. Ei syö sipulia, ei maustettuja ruokia eikä kanaa.

Jossain vaiheessa olin epätoivoinen, kun Ykspihlajan matkustajakodista ei kuulunut mitään. Sanoin Matille, että kerätkää porukka autoihin ja menkää Kokkolaan jonnekin pizzalle. Sen jälkeen käskin mööttiläisiä askeltamaan lähimpään Saleen ja ostamaan iltamakkarat.

Sitten aloin hihittää hermostuneesti. Yksi osallistujista on vehnätön.

Voisiko joku kehittää pizzapohjan ruisjauhoista?

Martin Parr -jäljiltelmiä

Viime perjantaina näin Nurmeksessa näyn, jonka olisin halunnut ikuistaa. Peruskoulun päättävät pojat olivat pukeutuneet pukuihin ja parveilivat duunarikavereidensa kanssa S-Marketin edessä. Asukokonaisuuksiin kuuluivat myös mopokypärät ja rintanauhat.

Toinen pysäyttävä hetki oli iltapäivällä, kun sama joukko huristeli mopoillaan, skoottereillaan ja traktorimökijöillään Puu-Nurmeksen harjunselän katua pitkin. Tytöillä hulmusivat hameet ja kiharat. Pojilla rintanauhat iskulauseineen.

Vast´edes minulla ei ole minnekään niin kiire, etten ehtisi pysähtyä kuvaamaan mieltäni kiehtovaa näkymää. Päätin tämän, kun näin lauantaina alun Martin Parr -dokkaria. Sitten Matti tuli keittiöön ja alkoi pöl... tuota puhua.

Siirrän Martin Parr -dokkarin ensi viikkoon. Kun teen Marialle aamiaista (noin kello 13), voimme vaalia perinnettä katsoa kulttuuridokkareita yhdessä. Ehkä katsomme myös Sami Kieksin dokkareita.

Ne ovat vaikuttavia. Myös kepun entinen kansanedustaja Anu Vehviläinen oli huomannut Kieksin haastatteleman Jonin. Joni sanoi dokumentin trailerissa (suomeksi lyhyt mielenkiinnon herättävä mainospätkä tulevasta) ainakin sata kertaa suomalaisten olohuoneisiin, keittiöihin ja makuuhuoneisiin, että näkee itsensä viiden vuoden kuluttua joko vankilassa tai kuolleena.

Toivottavasti joku persuntyperys on nähnyt pätkän myös ja herää tietoisuuteen, mitä tapahtuu Suomessa, kun alkaa nuolla kökkömyksien perssss.... En mene tähän, sillä en halua kuolla Leppävirran Nesteelle kohonneen verenpaineen aiheuttamaan aivoverenvuotoon.

Ei voi muuta kuin todeta noin sadanteen kertaan, että persut hallitusinnossaan noudattelevat yhden prosentin politiikkaa. He ajavat sellaisten ihmisten asioita, jotka edustavat suomalaisista yhtä prosenttia. Persunpösilöt ajavat Elinkeinoelämän valtuuskunnan, keskusliiton ja tutkimuslaitoksen asioita.

Voi Jeesus, anna heille anteeksi, sillä he eivät todellakaan tiedä, mitä tekevät.

(Ja kiitos Turun Sanomat, että julkaisi 13.5.2026 jutun Turun yliopiston sosiologian laitoksen satavuotisjuhlista ja lainasi isoin otsikoin sosiologian täysin palvellutta professoria Harri Meliniä. Kiitos Turun Sanomat tämänaamuisesta nimettömästä pääkirjoituksesta. Se kertoi Turun valtuuston tornitalofarssista. En yleensä lue pääkkäreitä, joissa ei ole kirjoittajan nimeä, mutta Turun Sanomien virallisetkin pääkkärit ovat hauskoja ja räväköitä!)

Helvi Hämäläinen, Olavi Paavolainen ja Tito Colliander

Kuuntelin alkumatkasta Kalle Haatasen ohjelmaa Minna Maijalasta aiheenaan vast´ikään kirjoittamansa Helvi Hämäläisen elämäkerta Kauneudenrakastaja.

Innostuin Helvi Hämäläisestä 1990-luvulla, kun sain käsiini Ritva Haavikon toimittamat Helvi Hämäläisen päiväkirjat 1955–1988. Enhän minä tietenkään koskenut vastaisuudessakaan siihen, mitä Hämäläinen oli kirjoittanut, vaan kiinnostukseni liittyi tietenkin Hämäläisen epätoivoiseen, pakkomielteiseen ja aika noloon rakastumiseen kylmäsotilas Olavi Paavolaiseen.

Minulla oli ollut oma Olavi Paavolaiseni, Rakkauteni Julma Valtikka.

Nyt Minna Maijala on kirjoittanut Hämäläisestä ja tämän aikalaisista kriittisen elämäkerran. Hämäläinen risteili aikoinaan aloittelevana kirjailijana ja runoilijana tyylikkäästi Hitler-mielisten ja vasemmistolaisten jarnopennasten välissä. Hän sanoi jo 1980-luvun haastattelussaan Toini Havulle, että kyllä kulttuuriväki tasan tarkasti jo 1930-luvulla tiesi, mitä Saksassa oli meneillään.

Hämäläiselle itselleen oli jäänyt yksi kappale kirjoittamaansa Säädyllisen murhenäytelmän alkuperäisversiota. Siinä oli sivistyneistön Saksa- ja Hitler-keskusteluja. Ensimmäinen painos vedettiin pois ja varmuuden vuoksi makkeloitiin, jotta totuus suomalaisen valtavirtaälymystön Hitler-nuolennasta ei paljastuisi.

Minna Maijalan mukaan 1980-luvulla Säädyllisestä murhenäytelmästä julkaistiin versio, joissa on joitain keskusteluja päästetty mukaan. Pitää katsoa omaan kirjahyllyyn, mikä painos siellä minulla on Säädyllisestä murhenäytelmästä.

Olen lukenut siitä pari sivua. Olisin varmasti lukenut enemmänkin, ellei olisi tullut joitain väliin tulevia tekijöitä, kuten Matti sanoo. Matti ei saa aloittamiaan siivousprojekteja koskaan loppuun, sillä kuulemma minä aina komennan hänet kesken kaiken toiseen tehtävään.

Minna Maijala sanoo Kalle Haatasen ohjelmassa, että nyt on ilmestynyt muitakin 1930-luvun oikeistoajan henkeä arvostelevia elämäkertoja, kuten Carl-Johan Holmlundin Tito Colliander ja Hitlerin Saksa – Poliittisen pyhiinvaeltajan profiili.

Netti heitti minut Salosen Maritan, näköjään nyt jo todella entisen bestikseni, Kulttuuritoimitukseen ja Jukka Ahtelan kirjoitukseen Colliander-elämäkerrasta.

Ahtelasta en ole saanut tuntien googlauksesta huolimatta selvää, mikä heppu oikein on eikä nyt jo kaukaisen menneisyyden ystäväni vastaa tästä kysymykseeni, jonka esitin hänelle yhdessä lukuisista käsin kirjoittamistani kirjeistä.

Roskiinhan ne varmasti ovat joutuneet. No eipä siinä. Vituttaa päivä päivältä vähemmän. Tai sanotaan näin, että ihan joka päivä rikkoutunut ystävyys ei vituta. En ehdi lukea Jukka Ahtelan juttua Colliander-kirjasta, mutta huudahdan tähän. Olen aina inhonnut Tito Collianderia.

Ostin Collianderin ortodoksisen opaskirjan joskus ortodoksisen hoiperteluni alkumetreillä Kuopion Lampukka-kaupasta ja tulin siihen tulokseen, että en pidä oppaan kirjoittajasta, sillä tällä oli asenne: tietää tarkkaan ja tarkempaan kuin kukaan muu, miten päin slaavilaisessa ristissä poikkipuut kääntyvät.

Koetin tutustua Collianderiin ja luin jonkin hänen omaelämäkerrallisista kirjoistaan. Nuoruusvuosilta olivat ja mies vaikutti lähinnä epämiellyttävältä. Aloin suorastaan inhota Collianderia, kun törmäsin tähän parissa ihan muiden kirjoittajien Valamoa käsittelevissä päiväkirjoissa. En nyt muista, kenen päiväkirjoissa Colliander vilahteli, mutta hyytävä ukko on ollut.

Otavassa klo 11.30

Kun lähdin ajamaan Leppävirran Nesteeltä, suunnittelin, että posotan tukka putkella suoraan Järvelään. Ei puhettakaan. Virtsarakko uhkasi revetä Mikkelin jälkeen. Ajattelin, että kerrankin pysähdyn Otavassa ja ajattelen Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjavuottani. Ehkä paluumatkalla Marian kanssa ajamme opiston pihan kautta ja uuvutan tyttäreni taas näillä Äidin Maakuntamatkailutarinoilla.

Sain Pekka Makkoselta palautetta kirjoituksestani esikoisromaanistaan Kallaves. Olin ilmaissut loukkaantumiseni siitä, että Makkonen omaelämäkerrallisia aineksia sisältävässä kirjassaan (vai olisiko peräti kyseessä kuuluisa ja nykyään kiistanalainen autofiktio?) sivuutti Otavan opistovuotensa parilla kappaleella.

Makkonen kirjoitti, että Kallaves ei ole elämäkerta, vaan Kuopioon rajattu fiktiivinen esitys tai jotain sellaista. Totta kyllä, mutta teki mieleni kirjoittaa takaisin, että älä opeta isääs nussimaan, sillä autofiktio- ja biografistinen kirjallisuustutkimus- sekä biopölöpölökeskustelua olen seurannut elämässäni varmaan enemmän kuin koko Makkos-Muukkonen.

Podin Kallaves-romaania lukiessani varmaankin sitä, että Otavan Opisto -vuosi oli minulle suorastaan käänteentekevä. Olin esimerkiksi siihen mennessä lukenut sanomalehdistä suurin piirtein sarjakuvat. Tosin aikakaus- ja naistenlehdet, jotka vain onnistuin käsiini samaan, luin hiirenkorville tai jos ne eivät olleet omistamiani, opettelin ulkoa.

Uutis- ja ajankohtaistietoisuuteni oli kyllä nolla. Luulin muun muassa, että Miles Davis on joku urheilija. Mikä lie taisin lisätä vielä perään. Urheilu ei kiinnosta hevon paskan vertaa.

Mietin nyt tässä Otavan Nesteellä istuessani, että tv-linjan vetäjä Hannu Linturi ja kansainvälisen linjan Kaisa (ja Lasse) Lindström edustivat uudenlaista (vasemmisto)ajattelua. En tiedä yhtään, mikä tausta Hannu Linturilla tai Lindströmin pariskunnalla oli; saattoivathan he olla vaikka vihreiksi muuttuneita taistolaisia, mutta kolmikolla oli suurempi vaikutus minuun kuin kellään opettajalla Tampereen yliopistossa.

Otavan opiston ideologia oli grundtvikiläinen.

Alkaa olla jo sikakiire. Joten kopioin tähän pitkän siivun grundtvikiläisyydestä:

"Grundtvigilaisuus oli N. F. S. Grundtvigin perustama uskonnollis-kirkollinen liike, jolla varsinkin 1850- ja 1860-luvuilla oli Tanskassa johtava asema. Sen kannattajien tunnussana oli sen perustajan oppi apostolisen uskontunnustuksen erikoisesta alkuperästä ja sitovuudesta. Grundtvigilaisuus korosti kasteen merkitystä, kirkollisen tradition arvoa ja seurakuntatietoisuutta, mutta syrjäytti joissakin määrin synnintunnon ja katumuksen merkityksen kristityn elämässä. Sen käsitystä on milloin hyväksyen, milloin moittien sanottu ´iloiseksi kristillisyydeksi´. Vastoin pietististä sisälähetyssuuntaa grundtvigilaisuus on asettunut avoimelle ja myötätuntoiselle kannalle kaikkiin inhimillisiin sivistyspyrintöihin nähden, joita kristillisyyden hengen tulee vain pyrkiä kannustamaan."

"...Liikkeessä ilmeni 1870-luvulla hajaannuksen oireita. Siitä erosi vasemmisto, joka osittain Georg Brandesin vaikutuksen alaisena kehittyi radikaaliin suuntaan. Pääryhmän johtajat luopuivat perustajan äärimmäisistä väitteistä ja lähenivät kirkollista keskipuoluetta. Sittemmin grundtvigilaisuus ei enää ollut järjestynyt, tarkkapiirteinen valtapuolue, vaikka edelleen huomattava henkinen virtaus, jonka kanssa likeisissä kosketuksissa olleista kirkonmiehistä merkittäviä olivat piispat Fredrik Nielsen ja Thomas Skat Rördam..."

Nimien pudottelua

Olen saanut pyyhkeitä siitä, että pudottelen nimiä. Vastaan, että sooooouuuu fakin whaaaaat. Tiedoksi vain, jos tätä kukaan enää lukeekaan, että pudottelen nimiä, sillä minulla on ollut hyvä nimi- ja ihmismuisti.

Se alkaa mureta ja joskus etsin tietoa tai jotain nimeä googlaamalla itseäni.