".... elekeepä tehä mittään niin ei tuu virka-vir-heeeitä!"

ma 7.9.2026

Hei, olipas raikasta lukea ihmisestä, joka Internetistä päin katsottuna hädin tuskin on olemassa. Koko ajatus siitä, että ei patsastele sosiaalisen median näyttämöillä on ihastuttava ja maistelen täällä käyttämääsi ilmaisua siitä. Hädin tuskin olemassa. Kuinka kutittelevasti sanottu.

Olet ilmeisesti ihminen, joka ei pelkää jääväsi mistään paitsi – et ole piinallinen tämän ajan FOMO (Fear of Missing out).

Olet myös täysi vastakohtani. Siksi haluankin juuri sinua kommentoida.

Allekirjoitan heti alkuun pohdintasi siitä, että kaikki fiktiivinen tai esseen muotoinenkin on enemmän tai vähemmän elämäkerrallista. Lause pitäisi sekä lihavoida, kursivoida ja alleviivata. Ehkä jopa kirjoittaa isoin kirjaimin, ellei se kuulostaisi huutamiselta.

Saman ajatuksen kirjailija Heikki Turunen kirkasti minulle ammoin 1980-luvun lopulla, kun nuorena toimittajana haastattelin häntä Kodin Kuvalehteen. Turunen kertoi kohtauksesta, joka muistaakseni löytyy Simpauttajasta. Siinä Turusen alter ego Imppa Ryynänen lekottelee selällään niityllä ja nautiskentelee olostaan härskisti, vaikka työorientoituneen isän mielestä pitäisi levittää pellolle ”paskoo”.

Turunen kertoi, että kohtaus on suoraan hänen omista kokemuksistaan. Kohtauksen kulkua en voi tarkistaa, sillä jostain syystä kirjahyllystäni ei löydy Simpauttajaa. Joudun kirjoittamaan tämän muistin varassa ja muisti elämäkertakirjoittamisen kurssin etiikka-osuuden lähdeartikkeleissa on moneen kertaan todettu epäluotettavaksi.

Luulin ostaneeni Simpauttajaa kaksi kappaletta vuonna 2023 – toisen lahjaksi ja toisen itselleni. Silloin julkaistiin Turusen esikoisromaanin 50-vuotisjuhlapainos ja olin kiinnostunut siitä, koska uudessa versiossa oli Turusen elämäkerran kirjoittaneen Antti Heikkisen esipuhe.

Pidin Antti Heikkisen Turus-elämäkertaa Turjailija kaunistelevana fanittajan näkemyksenä. Heikkinen oli elämäkertaa kootessaan mielestäni aivan liian nuori ja esikuvansa lumoissa uskaltaakseen ottaa esille todella vaikeita asioita, mutta Simpauttajan esipuheessa Heikkinen olikin sitten jo toista maata. Turjailijan ja Simpauttajan esipuheen välillä oli kahdeksan vuotta. Vierineet vuodet olivat tehneet tehtävänsä, sillä Heikkinen viittaa esipuheessa siihen, kuinka ... KORJAUS TÄHÄN KLO 17.35: Heikki Turusen Raivaaja-sarjan Henkka Oinonen joutui miespuolisen karjantarkkailijan seksuaalisesti häiritsemäksi.

Episodi löytyy useammasta Turusen kirjasta. Samoin useammasta kirjasta löytyy kohtaus, jossa äkkipikainen isä ajaa poikansa maailmalle.

Olin nuorena purjehtinut vastavallankumouksen lippu korkealla valokuvaajan kanssa kirjailija Turusen Juuan Piitterin kotiin jutuntekoon. Vastavallankumoukseni kohde olivat aikalaiseni Markku Eskelinen ja Jyrki Lehtola kirjallaan Jälkisanat/Sianhoito-opas. Eskelinen ja Lehtola olivat korskeita jälkistrukturalisteja ja runttasivat koko suomalaisen proosakirjallisuuden.

Huusin, että minä olen lehmän silmiin tuijottelevien maalaisten (Varis, 2006) puolella ja saavuin sotatorvet soiden Turusen Piitteriin. En kuitenkaan osannut edes aavistaa, miten paljon Simpauttajassa ja Turusen myöhemmässä tuotannossa on kirjailijaa itseään. Niinpä Eskelinen ja Lehtola tulivat Sianhoito-oppaassaan vetäneensä vessanpytystä alas edellisen maalaisen tai maalta lähteneen sukupolven avainkokemukset. Loukkaannuin – ei vain edellisen polven, vaan henkilökohtaisestikin, sillä oman sukupolveni poijjaat runttasivat mielenkiinnottomina myös minun avainkokemukseni!

Silti olen sitä mieltä, että Eskelisen ja Lehtolan piti Sianhoito-oppaansa kirjoittaa, vaikka loukkasivat. Ilman loukkauksia en olisi minäkään päässyt muodostamaan omaa mielipidettäni enkä olisikaan tiennyt, kuinka agraari loppujen lopuksi olen, vaikka samoja Tampereen yliopiston käytäviä Jyrki Lehtolan kanssa tallasimme. Tämä sivuhuomautus sille, että moni teistä kurssilaisista ihan aiheellisestikin miettii sitä, miten elämäkerrallisessa kirjoittamisessa välttää toisten loukkaaminen. Sanon kommenttina Ruikonperän multakurkun Jaakko Tepon Työttömän laulua lainaten: ”Työttömänä neuvon minä ministerit teitä, että elekeepä tehä mittään niin ei tuu virka-vir-heeeitä.”

Turusen haastattelun jälkeen oksensin monta vuotta aina, kun kuulin jossain mainittavan jälkistrukturalismi, skitsoanalyysi, Deleuze, Lacan ja Focault. Olin maalta, kuten Turunenkin, ja sanastooni kuuluivat niin peltoon levitettävä paska kuin muutkin naturalistiset ilmaukset.

Myöhemmin kun vanhenevana naisena opiskelin kirjallisuustieteen perusteet avoimessa yliopistossa, kummastelin sitä, miten huonossa huudossa biografistinen kirjallisuustutkimus oli. Sitä ei saanut käyttää lainkaan perusopintojen kirjallisuusanalyysitehtävissä. Minusta biografistinen kaunokirjallisuuden tulkinta on mielenkiintoisinta, sillä erilaisten ihmisten elämä kaikkinensa on kiinnostavaa, ihanata ja alati innostavaa.

Toki ymmärsin senkin, että minulla henkilöhaastatteluita tekevänä toimittajana ei ollut oikeutta puristella kirjailijoista irti sitä, mitkä asiat oikeasti olivat johonkin fiktiiviseen teokseen siilautuneet kirjailijan omasta elämästä. Kirjailijat kertoivat sen, minkä kertoivat. Jotkut asiat niin, että niistä en saanut kirjoittaa mihinkään. Ja sitä minun piti kunnioittamani.

LÄHDE:

Tuula-Liina Varis kirjoitti jossain kohtaa vuonna 2006 kolumnikokoelmaansa Ihmisen paikka. Kirjoituksia 2000-luvulta, että kirjailijana Heikki Turunen on jäänyt ikuisiksi ajoiksi tuijottelemaan lehmän silmiin. Muistaakseni se oli tässä kokoelmassa! Muistaakseni, niinpä!"