Anish Kapoorin Edeltäjä (Ancestor) ja Anssi Kasitonnin hassuttelut tulivat nähdyiksi, mutta Shoji Kato, Charlotta Östlund ja Inka Nieminen ja etenkin Viljami Heinonen tekivät vaikutuksen, muistelen puolalaista Magdalena Abakanowiczia (1930–2017) HAM:ssa ja saamelaistaiteen näyttelyä Kiasmassa

Merkinnässä on pitkästi alussa plörinää - välissä aasinsilta - taiteet lopussa

pe 4.9.2026 aloitettu merkintä, jatkoa to 10.9.2026

Panin merkille, että taidemuseo Eemilin ystävät ... tähän asti sain kirjoitettua viime perjantaina merkintää ja sitten riensin hakemaan Hannulan Ullaa Myrna-kuppikahveille Suomen Kommunistisen Puolueen Iisalmen päämajaan. Toisin sanoen Tervon Pasille.

Olin aamupäivän suhrannut kasaan jotain firman Marian kanssa tekemäni Suomi-turneen aikana rästiin jääneitä paperitöitä. Nopsaan juuri ennen kaasutteluani tieheni klikkasin auki sähköpostin ja huusin, etti vitttttttuuhhh tämäkin vielä. Olin unohtanut työterveyskyselyn. Äkkiä napsin kyselylinkkiä työntekijöillemme ja päätin, että palaan myöhemmin iltapäivällä täyttämään omani.

Palasinhan minä, mutta taisin täyttää työntekijöille tarkoitetun. Nauroin jo hysteerisesti, kun tuli kohta, saanko esimiehiltäni tarpeeksi tukea työhöni. No, en saa, kirjoitin kommenttilokeroon suurin kirjaimin. Minulla ei ole esimiestä.

En siedä esimiehiä enkä päätoimittajia

Ei ole oikein missään työurani vaiheessa ollut ja sen kyllä huomaa. Auktoriteettiongelmani on päässyt kasvamaan kaikessa rauhassa kolossaalisiin mittoihin. Jos minulla on joskus ollutkin jokin päätoimittaja, en ole häntä kunnioittanut tai arvostanut millään lailla.

Selän takana olen tehnyt vähätteleviä käsieleitä ja väännellyt naamaani.

Muistan joskus kirjoittaneeni johonkin, että ihan paras päätoimittaja on sellainen, joka ei millään lailla puutu alaistensa elämään tai häiritse herkkää luovaa prosessia. Suhtauduin jokaiseen omaan juttuuni niin, että juttu on ainutkertainen ja koskematon taideteos.

Itkin joka kerta Kodin Kuvalehden toimituksen vessassa, kun juttuani käsittelivät päätoimittaja ja art director. Kuulkaas, olen ollut töissä lehdessä, jossa taiteellisen johtajan näkemys painoi enemmän kuin journalistisen päätoimittajan.

Se oli huimaa aikaa se ja opettavaista, vaikka siellä vessassa itkeä tihuuttelinkin. Tunnelma tosin Kodin Kuvalehdessä ennen Leena Karoa (jonka aikaan en ollut lehden kanssa missään tekemisissä enää) oli sellainen, että vessassa itkivät muutkin. Myös syrjäytetty taiteellinen johtaja.

Ymmärsin, että lopputuloksena koko porukka ohjattiin työterveyspsykologille ja muutaman vuoden ajan kireänä kuin pingotettu jousi käynyt hyvä toimittaja, joka Sanoma Aikakauslehdet oli jostain pallilleen poiminut, siirrettiin vähin äänin pois päätoimittajan paikalta.

Minä olin siinä vaiheessa jo Kuopiossa ja odotin lapsiani syntyväksi. He eivät kuitenkaan pitkään aikaan uskaltaneet syntyä minulle. Tästä aion kirjoittaa luovan elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssille oppimistehtäväksi autofiktion, jossa on suurrealistisia piirteitä.

Elämässäni on surrealistisia piirteitä riittänyt.

Päätoimittajista tai journalistisista päälliköistä on muutama poikkeus. Kunnioitan edelleen suuresti Kodin Kuvalehden alati hermostuneen päätoimittajan edeltäjää Eija Ailasmaata, Savon Sanomien jotain päällikköä (jokin sellainen) Seppo Rothia ja tietenkin Töllöttimen vuoden 2021 päätoimittajaa, Antti Sarvelaa. Sarvelan käskystä menisin edelleenkin vaikka solmuun - ja tietenkin! Ilmaiseksi!

Eemilin taidekeskustelut

Piti kirjoittamani, että taidemuseo Eemilin ystävät järjestää taidekeskusteluja. Verbi on yksikkömuodossa, sillä käsittelen Eemilin ystäviä tässä yhdistyksenä. Minäkin kuulun joukkoon, vaikka en ystäväjärjestön perustamispötkeltämisten jälkeen ole ehtinyt muuta kuin katsoa, että tuossa olisi kiinnostava reissu ja tuossa konsertti.

Keskustelut alkavat ensi viikolla. Äsken käänsin ensi viikon kalenterikirjassani esille. Lyyhistyin valmiiksi. Joka päivälle jotain sosiaalista. Hermosto menee ylikierroksille jo pelkästä kalenterin katselusta.

Niinpä läimäisin kalenterin kiinni ja ajattelin, että tulkoon mitä tulee. Syön sosiaalisuusnorsun paloina. Olen päättänyt, että koska minulla ei ole enää velvoitetta toimia Paula-siskon aktivoijana ja Juuan Tetritupa näyttää vaikuttaneen siskoon piristävästi, lisään vähitellen muuta elämääni.

Ei ollut tarkoitus lisätä sitä kertarysäyksellä, mutta olkoon. Enkä nyt ala katua sitä, että jatkan kirjoittamisen opintojani aineopintoihin. Opinnot ovat etusijalla. Siksi pulisen verkkopäiväkirjassani. Järjestelen näin ajatuksiani.

Esimiehiä ja päätoimittajia

Piti vielä lisäämäni esimiesongelmaani ja atavistiseen päätoimittajakammooni, että Matin ja Liisan päätoimittaja Heikki Valkonen oli unelmieni päätoimittaja. Hän antoi rivitoimittajan tehdä työnsä rauhassa ja myös ideoida tekemisensä itsenäisesti. Siitä mie piän.

Toki Heikki Valkonen heitti minut lapinlahtelaisten kepulaisten raadeltavaksi, hänen tapanaan kun ei ollut puuttua mihinkään. Mutta ei se mitään. Sehän on Valkos-miesten tapa. MOT.

Olin aivan romuna ja peloissani ja pissasin kauhusta housuuni aina, kun piti kävellä Lapinlahden S-marketin parkkipaikan lävitse; kepulainen kunnansihteeri haukkui minut suureen ääneen Valion jätevesiputkijutun jälkeen S-marketin parkkipaikalla ja lopulta pääsin persona non grataksi Savon Sanomien konsernissa.

Paikallislehtiyhtiön toimitusjohtaja (entinen bensakauppias) sanoi kuulemma minusta, etten iki kuuna päivänä saa vakipaikkaa missään konsernin lehdessä. Repikää siitä, mutta ajan myötä tajusin myös, että en iki kuuna päivänä ja kull..iiiii...an valkeana vakipaikkaa mistään olisi halunnutkaan.

Ristiriitaista vai mitä? Kyse ei ollut ilmiöstä happamat pihlajanmarjat, vaan siitä, että vakituinen työ ei ole minua varten. Olen niin tottunut elämään elämäni näin. Tässä asemassa, missä nyt olen, on koko ajan pelko persiin alla. Huomennako työmaat loppuvat?

Jotenkin se on helpottavaa. Jos minulla olisi eläkevirka, istuisin varmasti täysin leipääntyneenä jossakin ja odottelisin, milloin todellinen vapaus oikein alkaa. Sen sijaan, (että saisin nauttia ihanasta varmasta ja runsaasta eläkkeestä), olen käytännössä koko elämäni ollut vapaa. Ja niin tottunut kylmään rinkiin takapuolen alla.

Se, että täkäläiset kepulaiset raatelivat minut, otan sulkana nykyiseen hattuuni. Sitä paitsi muudaan paikallislehden päätoimittaja, joka minua tuki, oli sattumoisin minua haukkuneen umpikepulaisen kunnan viskaalin luokkakaveri ja sanoi, että tyyppiä sanottiin jo kouluaikaan sukunimeä mukaellen tolloksi.

Minua tukenut päätoimittaja ei ollut Matin ja Liisan, heppu vain sattumoisin teki kyselyä paikallislehtien toimittajien kokemasta poliittisesta painostuksesta ja sattumoisin sattui olemaan umpityhhhh.. ei kun umpikepulaisen kunnan viskaalin luokkakaveri.

Enkä minä ole päätoimittajaa edes ehtinyt kiittää henkisestä tuesta, sillä tapahtumat vyöryivät eteenpäin. Vamppasin Matti Valkosen ja ryhdyin taas poliittisesti aktiiviseksi ja sain lopullisesti haudata ajatukset vakipaikasta toimittajana.

Matti Valkonen ratkaisi kaikki ongelmani vipsistä vain ja tuotti niitä samaan syssyyn kosolti lisää.

Mänttään ensin Pekilon takia

Väitän, että auktoriteettikammooni liittyy myös se, että kun jotain oikein kovasti hehkutetaan, menetän mielenkiintoni oitis. Niinpä kun purjehdimme Mänttään Marian kanssa, lusimme pitkin hampain Serlachiuksen kartanon Anish Kapoorin.

Ihan alunperin ohjauduimme Mänttään sen takia, että taideviikoilla on aina esillä nykytaiteen tulevia nimiä. Vasta kun olimme yhden kerran käyneet Pekilossa, älysin, että tjaah, kappasta täällä on jokin tällainen Serlachiuksen museokin.

Olin kyllästynyt Anish Kapooriin punaiseen möhkelöön jo ennen kuin teos edes oli saatu ängettyä museon alasaliin. Kaikkialla tiedotusvälineissä selostettiin, miten massiivinen Kapoorin työ on ja miten museon lattian rakenteitakin jouduttiin sen takia vahventamaan.

Ylellisen lounaan jälkeen kahlailimme ensin hajamielisenä Anish Kapoorin muita töitä. Minä katsoin jopa taiteilijasta tehdyn opetusvideon. Maria kelasi muualle.

Nyt tarvitsen sitruuna-inkivääriteetä. Lähestyn Anish Kapoorin Edeltäjää (Ancestor).

Anish Kapoorin Suuri Punainen

Ennen Serlachiuksen kartanon alakerran pääsalia vaelsimme lävitse ensimmäisen kerroksen pienempiä saleja. Maria sanoi Kapoorin seinän kokoisesta punaisen, valkean ja mustan värin klönttimaalauksesta, että näytttää kyllä teurasjätteeltä.

Maalaus oli vaikuttava, mutta kukapa haluaisin olohuoneeseensa läjän verisen näköisiä rutkaleita. Olin yhdestä kulmasta erottavinani turpeat pusuhuulet, mutta kun koetin kuvata yksityiskohtaa lähempää, vaikutelmaa huulista ei enää ollut.

(Nyt kuulen kuinka Suomen kuvataiteen contessa Adelaide de Saint Erasmo kirkuu. Suljen korvani ja jatkan. Contessa suhtautui happamasti aikeeseeni viedä Marian Turkuun Banksy-näyttelyyn, jossa yksikään teos ei ole itse Banksyn tekemä, jos edes koko ihmistä on olemassa - saattaa olla taideryhmäkin. Emme menneet Turkuun - emme contessan happamuuden takia, vaan taidereittimme kulki tällä kertaa idempää.)

Kapoorin kiillotetut kuperat ja koverat pallot eivät meitä voineet vähempää kiinnostaa. Näyttivät liian kliinisiltä. Kumma kontrasti. Teurasjätettä seinällä ja seuraavassa tilassa kiiltäviä pallonpuolikkaita.

Sitten valuimme hissillä alakertaan ja kohtasimme kohutun Edeltäjän. Ei oikein tuntunut miltään. Lähestyimme teosta ja etäännyimme siitä. Teos haisi kummalliselta. Hajusta varoitettiin kylteissä, sillä työ oli vasta valmistunut.

Huomioni kiinnittyi vanhaan, vanhaan naiseen, joka käveli huonohkosti. Ei oikein näyttänyt taiteilijalta. Saattoi olla eläkkeellä oleva kuvataideopettajakin, olisi pitänyt uskaltaa kysyä, nainen näytti ottavan Edeltäjästä kaiken irti.

Vanhalla naisella oli tablettitietokone. Sillä hän otti kuvia Edeltäjästä läheltä ja kaukaa. Eri kulmista ja eri yksityiskohdista. Miksen kysynyt, miksi hän kuvaa teosta niin tarkkaan ja mitä siitä ajatteli.

Lopulta tunsin jotain. Aina, kun olin lähellä teosta, tunsin sisääni valuvan rauhaa. Suuri punainen rauhoitti. Se vaimensi äänet. Imi kuin itseensä kaiken hyppelehtivän. Ihmiset olivat teoksen äärellä hiljaisia ja kunnioittavia. Samanlainen kummallisen kunnioittava hiljaisuus oli kesällä 2020 Puumalan satamassa. Oli korona-aika ja Ville Haapasalo aloittanut satamakioskissa hatsapurien myynnin.

Päätös

Ihmiset jonottivat Puumalan satamassa hatsapurejaan vaiti. Me kirjailija Raili Miettisen kanssa menimme sataman ravintolaan syömään ja ajattelimme, että hatsapurijono jossain vaiheessa lyhenee. Ei lyhentynyt. Istuimme ravintolassa ja menimme satamakojuille kiertelemään.

Hatsapurijono ei todellakaan lyhentynyt. Juutuin puhumaan saippuakauppiaan kanssa. Löysin kerrankin jonkun, joka on joskus tuntenut yhden luokkakaverini. Yleensä minulla on olo, että en kuulu mihinkään eikä kukaan jaa kanssani samaa todellisuutta tai edes samoja muistoja.

Olin itkeä liikutuksesta.

Pam! Edessäni oli ihminen, joka oli ollut samalla luokalla Rauno Sauvalan kanssa. Sauvala, ilmeisesti jo nyt vainaa, tuli meidän luokallemme ... olikosenyt Orimattilasta, saippuakauppiaan luokalta. Syytä en muista enkä muista, kuinka juttu Sauvalaan eteni.

Sen muistan, että saippuakauppias oli hurjassa nuoruudessan kävellyt Torveen kapakkaan Orimattilasta asti, kun kyytiä eikä lupaa vanhemmilta herunut. Minä kerroin, että suurin aikuistumiseeni liittynyt trauma on ollut se, etten koskaan päässyt Torveen, vaan oli pakko joka viikonloppu jonottaa tyhmään Galaxyyn, joka ei kiinnostanut minua pätkän vertaa ja jossa ei ollut yhtään kiinnostavaa neuroottista mustiin pukeutunutta runopoikaa niin kuin varmaan Torvessa olisi ollut.

Kun pulisimme saippuakauppiaan kanssa, näin silmäkulmastani, että kirjailija kyllästyi. Hänen jalkansa teputti. Oli päästävä jonnekin. Kotiin. Pois. Taisi olla juuri silloin, kun päätin, että vast´edes matkailen yksin.

Haluan juuttua juttelemaan juuri niin pitkäksi aikaa, kun jutella pitää.

Maria aina hermostuu juuttumisiini ja pitää äitiään supernolona, mutta kukapa lapsi ei äitiään häpeäisi. Kun tunne käy sietämättömäksi, tilanteesta voi aina kelata pois, kuten Serlachiuksen kartanolla, kun Kapoor-opetuselokuva ei kiinnostanut eikä Pekilossa Päivä Pentti Linkolan elämästä Georg Grotenfeldtin dokumentoimana.

Piti googlaamani Georg Grotenfeldt. Ei ole ainakaan kovin läheistä sukua Luonteri Surfille.

Magdalena Abakanowicz: Rajojen ylittäjä HAM:ssa

Maria tuumasi Anish Kapoorista jokseenkin niin, että se puolalainen HAM:ssa oli paljon vaikuttavampi. Minä olin, että mitä häh, kuka missä.

Keväällä olin taas tehnyt turboahdetun reissun Etelä-Suomeen. Tungin samaan ortodoksista Sofiaa, Helsingin taidemuseota (HAM) ja Kiasmakin taisi tulla käydyksi. En kyllä muista Kiasman näyttelystä mitään. Voi olla, että tulomatkalla Helsinkiin tunnelmoin Ravintola Järvelässä ja haastatin omistajakurdia. Vai oliko Ravintola Järvelän keikka alkukesästä?

Kiasman näyttely pitää nyt googlata ja samalla oppia, että matkojeni runsautta pitää vähän säätää. Muuten käy näin. Mitä häh, mikä puolalainen, missä hamissa? Ja saamelaistaiteen näyttelykin! Ei saatana, nimenomaan Kiasmaanhan minä Helsingin-reissulla halusin, sillä siellä oli esillä saamelaista nykytaidetta.

Olimme HAM:n ja puolalaisen Magdalena Abakanowicin (1930–2017) jälkeen niin poikki, että vain haahuilimme saamelaistaiteen saleissa. Juuri mikään ei jäänyt mieleen. Ei edes Siri Baggermanin Drone. Siinä saamelaisasuisella miehellä on silmillään virtuaalilasit ja kädessään dronelennätin. Saamelaisasun kuosissa on mukaelmia muotikuvioista.

Jos vielä alan muistella muuta, mitä Kiasman saamelaistaiteen näyttelystä olen unohtanut, jäävät firman laskut maksamatta. Vähän vielä. Norjalaisen Márjá Karlsenin raanut olivat ihania, nyt muistan niitä, - ja ruotsalainen Katarina Pirak Sikku olisi kysynyt valokuvillaan, voiko suru periytyä.

Ihan kuin en olisi Katarina Pirak Sikkun kuvia nähnytkään!

Maria sanoi Magdalena Abakanowicin jättiläismäisiä kangaskudoksia ahdistaviksi. Yhtä kaikki olimme molemmat niistä vaikuttuneita. Osa oli kuin hirmuisen isoja kohtuja. Abakanowicinin työt myös tuoksuivat (inoan sanaa tuoksu, se on liian runollinen, haju taas liian raadollinen).

Abakanowicin kudokset tuoksuivat säkkikankaalta ja niineltä. En minä oikeasti tiedä, miltä niini tuoksuu, mutta kuvitellaan, että vähän erilaiselta kuin säkki. Piti saada lauseeseen symmetriaa. Enkä ala nyt googlata, oliko Abakanowicin töistä joku niintä.

Serlachiuksen pääkonttorille Anssi Kasitonnin takia

Halusin Serlachiuksen pääkonttorille nimenomaan Anssi Kasitonnin takia. Nimi oli jäänyt mieleen ja arvelin, että esillä on jotain hauskaa. En yhtään muista, missä olen Kasitonnin töitä nähnyt. Voi olla, etten missään tätä ennen.

Kylläpä olen nähnyt. Googlasin. Karjalaisessa, jossa toivoakseni on edelleen hyvät kulttuurisivut. Lakkasin lukemasta Karjalaista, kun edunvalvojana lakkautin Karjalaisen tilauksen Paula-siskolta. Sisko ei enää liikkunut asunnoltaan edes kodinhoitajan kanssa postilaatikolle. Postilaatikkokeikan oli tarkoitus olla aamupäivisin sekä jumppa (ulkovaatteet ylle, siinä olisi tullut kädenojennuksia ja kenkiä jalkaan pannessa tasapainoharjoituksia) että kävelypyrähdys.

Kodinhoitajien aika ei siihen riittänyt.

Lupaan tilata itselleni netti-Karjalaisen heti, kun kivasti kirjallisuudesta kirjoittava Suonna Kononen palaa omalta kirjankirjoituslomaltaan. Kysyin tekoälyltä. Tekoäly ei tiennyt, milloin palaa. Toimituksen yhteystiedoissa on vain poissa. Tekoäly kyllä otti selvää, mitä Kononen kirjoittaa. Häneltä ilmestyy syyskuussa Elämäni: taideteos, ilon, surun väriseos – Kirja Jukka Itkosesta.

Luulisi, että Kononen joutuu kohta takaisin suolakaivokseen, kun kirjakin tulee ihan pian.

Anssi Kasitonnin pronssiveistos Suomen tuntemattomin runoilija on Joensuun Penttilänrannassa. Minun on täytynyt nähdä siitä kuva Karjalaisen kulttuurisivuilla.

Serlachiuksen pääkonttorilla katsoimme ensin Marian kanssa kummallekin ennestään tuntemattoman Viljami Heinosen näyttelyn. Sen jälkeen alakerran Kasitonni ei tuntunut miltään. Hauskojahan Kasitonnit olivat, kuten arvelin, mutta Heinonen teki vaikutuksen.

Osa Heinosen töistä oli ahdistavia raadollisuudessaan. En haluaisi niitä ainakaan Joakimin ja Annan olohuoneeseen. Silti ne koskettivat. Tai ehkä juuri siksi. Yhtä Heinosen työtä jo mallailin nuorelle parille, mutta olisin rajannut siitä pois ruman silmälasipäisen miehen.

Puuropäivä tänäänkin, kuten eilen ja maanantaina

Näännyn nälkään. Pitää saada taidemerkintä loppuun ja sitten maksaa laskut. Taidemerkinnän ja laskujen välissä olkoon päiväpuuro. Meijerin Seisakkeella olisi munakastiketta - siis ei lihaa, mutta en halua katkaista hyvää kirjoitusputkea.

Voin puurolautanen edessäni kirjoittaa jotain. Ehkä hahmotella alkua tekstille, jolla kommentoin kirjoitusopinnoissa Martha Goebbelsia. Natsi-Saksan propagandiittori Joseph Goebbelsin vaimo, Martha, tappoi sodan viime hetkillä bunkkerissa omat lapsensa, jottei näiden tarvitse kokea maailmaa ilman Hitleriä ja kansallissosialismia.

Lapsia oli Joseph Goebbelsin kanssa kuusi. Jos en kirjoita tekstiä tänään, ehdin lukea Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kuudennesta osasta Hitler-esseen toistamiseen. Olen sen kerran lukenut ja kerran kuunnellut.

Syön tässä välissä. Tuon puurot koneen ääreen.

Pekilon Shoji Kato, Charlotta Östlund ja Inka Nieminen

Hesariin ulottunut lapinlahtelainen nuori nero, Eino Rissanen, kirjoitti hauskan ja erilaisen taidejutun Mäntän kuvataideviikkojen Pekilo-näyttelystä. Rissanen matkusti helsinkiläistaiteilijoiden kanssa linja-autolla taideviikkojen avajaisiin. (HS 30.6.2026 Lähdimme mukaan Helsingin taide­piirien ”luokka­retkelle”)

Juttu oli nerokas siksi, että sen luettua tuli selväksi. Pekilossa on esillä teoksia, joita ei selitetä liioilla plakaateilla ja joihin katsoja joutuu itse luomaan suhteen. Rissanen oli lopussa haastatellut näyttelyn kuraattoria, Leena Kuumola.

Pekilon Olemisesta-näyttely oli käänteinen Anish Kapoorille. Jahas, en olekaan ainoa, joka noin sanoo. Hesarin kuvataidekriitikko Harri Mäcklin on ottanut asian otsikkoon: Spektaakkeli ja sen vastakohta (HS 16.7.2026)

Valitettavasti jutussa Anish Kapoor varastaa pääosan ja ihan liian ison tilan. Mielestäni Pekilon Olemisesta olisi ansainnut enemän Hesarin huomiota.

Näyttely oli vähäeleinen ja Pekilossa oli vähemmän kaikkea kuin viime vuonna. Osasta teoksia oli pakko sanoa, että koin ne tylsäksi. Esimerkiksi Stieg Baumgartnerin Läpinäkyviin identiteetteihin en jaksanut keskittyä ja Päivi Sirenin 26.10.2026 olisi vastoin kuraattori Leena Kuumolan ajatusta vaatinut selostusta tai edes jotain.

26.10.2026 oli Ukrainan sodan 245. päivä ja suomalaiset verkkoyhtiöt saivat helpotusta kantaverkkomaksuihin Fingridin ilmoitusten myötä, minkä arvioitiin hyödyttävän alaa noin 300 miljoonalla eurolla. Hm. Teoksessa on himmeitä palloja tai ympyröitä. Eivät puhuttelleet.

Maria ei puolestaan jaksanut keskittyä Heta Kuchan ja Minna Leinosen videoinstallaatioon From me to View (2019). Siinä viisi klassista muusikkoa soitti omaa instrumenttiaan eri ympäristössä kukin omassaan.

Pianisti soitti Helsingissä kahvilan terassilla, harpisti Linnanmäellä ja joku kivisellä merenrannalla. Joku puhallinsoittaja metsässä. Sävellys oli kaiketi uutta musiikkia. Musiikki oli minulle ihan liian vaikea. Se kuulosti kakofoniselta. Olisi pitänyt jäädä seuraamaan sitä. Rauhoittumalla videoteoksen ääreen, olisin ehkä ymmärtänyt logiikan.

Säveltäjä Minna Leinosen sivut kertovat, että tuuli soitti huilua avomeren äärellä, lintu ja klarinetti esittivät dueton auringon valaisemassa metsässä, harpisti imitoi vuoristorataa, pianisti tulkitsi pystypianollaan Kallion naapuruston ääniä sekä sellisti palasi nostalgisiin lapsuuden maisemiinsa.

"Prosessin lopuksi muusikot palasivat antamaan maisemilleen yksityiskonsertin. Teos on sävelletty Suomen Säveltäjien Sibelius-rahaston tuella." https://www.minnaleinonen.com/l/from-me-to-view-installation/

Jälkikäteen tuli mieleen Kiasman viidennessä kerroksessa vuonna 2019 näkemäni islantilaisen Ragnar Kjartanssonin videoinstallaatio nimeltä The Visitors (2012). Rakastuin siihen. Seurasin sen alusta loppuun enkä ensin tajunnut siitä mitään. Ellei juna olisi lähtenyt, olisin katsonut sen toiseen kertaan.

Kaikkein eniten Pekilossa tänä kesänä pidin Shoji Katon töistä. At 37C puhutteli minua kolmoskerroksen ikkunassa, mutta hississä en saanut siitä tolkkua. 

Voi peräpykimä näyttelyn kuraattoria, koska tämä ei sallinut näyttelyssä selostuksia. Tämän olisin halunnut At37C:stä tietää:

"Ympäri Pekiloa levittäytyvä teos ammentaa rakennuksen historiasta. 1980-luvulla valmistunut kiinteistö toimi alun perin sellutehtaan jätevedenpuhdistamona, jossa valmistettiin pekilovalkuaista eläinten rehuksi. Pekilo on mykoproteiini ja se kasvaa 37-asteessa – siitä teoksen nimi At 37 °C (2025).

Kato on hankkinut käsiinsä uustuotettua pekiloa, sekoittanut sitä piimään ja maalannut kaikki rakennuksen ikkunat läpikuultavalla valkuaismaisella “maalillaan”. Lisäksi hän on käyttänyt Pekilosta löytyneitä laitteita kuten vanhoja lamppuja ja tikkaita ja ripotellut niitä sekä pieni veistoksia eri puolille rakennusta. Menipä paloportaisiin tai hissiin, Katon teokset seuraavat. Ne on vain osattava löytää."

https://taidelehti.fi/niin-haurasta-etta-lintujakin-on-varottava/

Pekilon näyttelyn arvioi Joel Karppinen Taidelehdessä. Onneksi aloin etsiä äsken tietoa Shjoji Katon teoksesta!

Emme meinanneet huomata ollenkaan Charlotta Östlundin Elettä. Siinä hennot heinäkasvit tanssivat Pekilon pitkällä sisäseinällä. Piti mennä ihan heinien alle ja viereen tarkastelemaan teosta. Ihastuttava kertakaikkiaan.

Nyt alkaa jo täpöstää kirjoittaminen. Vielä muutama sananen Inka Niemisen kokonaisuudesta Cilial Siphonoglyph. Pidin teoksesta, vaikken tajua sen nimestä mitään.

Sifonoglyfi on Wikipedian mukaan: "... värekarvallinen ura merivuokkojen ja joidenkin korallien suun toisessa tai molemmissa päissä . Sifonoglyfi ulottuu nieluun ja sitä käytetään luomaan vesivirtoja nieluun. Nämä vesivirrat ovat tärkeitä hengitykselle ja sisäisen paineen ylläpitämiselle. Yhden (tai kahden) sifonoglyfin esiintyminen useilla anthozoaneilla (mukaan lukien Zoantharia- , Ceriantharia- , Antipatharia- ja Octocorallia- lahkojen lajit ) tuo kahdenvälisen symmetrian elementin kyseisen lajin ruumiinrakenteeseen (Beklemishev 1969). Jotkut ovat väittäneet, että kahdenvälisen symmetrian esiintyminen näillä anthozoaneilla on todiste siitä, että kahdenvälisten ja polttiaiseläinten esi-isällä on saattanut olla kahdenvälisesti symmetrinen ruumiinrakenne (Finnerty 2003)."

Tekstin lähde on sitten tällainen: Finnerty JR (2003). "Aksiaalisen kuvioinnin alkuperä metatsooissa: Kuinka vanha on bilateraalinen symmetria?". The International Journal of Developmental Biology 

Entäs Cilial sitten? Sädelijas? Sileä sifonivako? Aivot ovat jumissa. Pakko maksaa laskut. Inka Niemistä pitää vielä miettiä. Tai lähinnä hänen teostaan ja sen nimeä.