Ljudmila Ulitskajan Daniel Stein ja identiteetti

su 13.9.2026

Puolukat on nyt kerätty. Jääkaapin hyllylle mahtuu vielä jokunen lasipurkki survosta lisää, mutta mitään erityistä pakkoa ei enää ole kontata Lapiomäessä rinnettä ylös ja alas. Eilen saimme muhkean puolukkasaaliin - ja kaksi pakasterasiaa jättiläismäisiä mustikoita, ainakin kypsiä olivat - ja sen jälkeen oli tarkoitus mennä Tiilikkaan palkitsevalle pitsalle tai mehtuupihville.

Muikkuja en uskalla Tiilikassa tilata, sillä sain joskus vuosia sitten siellä lötköjä muikkuja. Omistaja on nyt eri ja sain kyllä seuraavalla muikkutilauksella aivan kelpo annoksen, kun vannotin, että osaattehan varmasti paistaa muikut rapsakoiksi. Silti. Luppanoiden muikkujen muistijälki ei pyyhkiydy mielestä.

Kun olimme käyneet tyhjentämässä Kaiviksen saunalta vedet ja Matti rikkonut ison punaisen saunavesisaavin, katsoin itseäni ulkopuolisen silmin. Puolukkapuuron väriset kumpparit, Dimexin työhuosut polvet kurassa, viiden äksän flanellipaita juoponnapissa ja tukka miten sattuu jollain mykerön tapaisella keikkumassa päälaella.

Ei juma, sanoin Matille, ajetaan kotiin ja paista meille eiliset perunat. Matti on kuin Leonid, ei ylipäätänsä tajua, miksi pitäisi syödä ulkona, jos kotona voi laittaa ruokaa. Käänsi auton nokan oitis kohti Lapinlahtea. Minulla kyllä on unelmana vielä joskus osua Tiilikkaan pitsalle perjantaina Juuan keikan jälkeen.

Ei onnistu se ennen lokakuun loppua jos sittenkään.

Kirjoittamisen aineopinnot alkoivat vauhdikkaasti. Nyt olen kommentoinut muiden ensimmäisiä esseitä niin, että enää en kehtaa. Aion tänä iltana lueskennella vielä muudatta gradua itävaltalaisesta sosialistista Otto Bauerista, mutten sano siitä mitään, etten enempää ärsyttäisi.

Aion kuitenkin olla niin runsas, rönsyilevä ja monisanainen kuin olen. Eikä meidän tarvinnut ensimmäisessä kirjoituksessa tavoitella valmiin esseen muotoa ja kirjoitus saattoi jäädä luonnosmaiseksi. Ainoa kommentti, jonka kurssitovereilta sain, oli, että taisi lähteä lapasesta.

Elämäkertakirjoittamisessa pitää pohtia identiteettiä. Hanna Meretoja kirjoittaa artikkelissaan, joka meille oheisaineistona jaettiin, että "kerronnallisen toimijuuden (engl. narrative agency) käsitettä on käytetty korostamaan kerronnallisen itsetulkinnan roolia prosessissa, joka tuottaa minän  integraation ajassa ja joka on dynaaminen, provisionaalinen ja avoin muutokselle ja muokkaukselle (McKenzie 2008, 11 - 12)."

Tuottaa minän integraation ja on provisionaalinen? Täh? Pitää alkaa sana sanalta purkaa kappaletta. Minän integraatio - nii ku mihin?

Ahah, käsite on elämänkaaripsykologin Erik H. Eriksonin. Heppuhan pyörii näissä kuvioissa alvariinsa. Enkä ole älynnyt googlata aikaisemmin. Erikson on (1902 –1994) oli tanskalais-saksalais-yhdysvaltalainen psykoanalyytikko, joka tutki kehityspsykologiaa ja opiskeli psykoanalyysia Wienin psykoanalyyttisessä yhdistyksessä.

Nyt muistankin, että pitäisi täällä joskus arvostella kiintymyssuhdeteoriaa. Sen on keksinyt amerikkalainen psykoanalyytikkö John Bowlby (1908 - 1990). Muistaakseni Ida Kukkapuro kirjassaan Sisaruuksia hoksasi, että Bowlbyn teorialla päähän hakkaamisessa on jotain mätää.

Ei hän sitä noin ilmaissut, mutta vähän oikaisen ja voin vilkaista, vaikka en ole gynekologi.

Eriksonilta olen elämänkertakirjoittamisen kursseilla oppinut, että ihmisen henkisessä kehityksessä on kahdeksan vaihetta. Kahdeksas, ylin taso, on minän eheytymisen aika, vanhuus. Minän intergraatio on siis minän eheytymistä. Joko on tyytyväinen vanhus tai katkera.

Aion olla tyytyväinen. On tullut kokeiltua vähän kaikkea - paitsi omaa siskoa ja kansantanhuja, näin kirjoitti minulle korttiin kuusankoskelainen Jouni Rainio (k. 1994). Kirjoitin kortista mieleeni oman version. Sijoitin kansantanhujen tilalle karaoken, mutta sitten tuli sitäkin kokeiltua. Hauskaa oli, mutta kuulijoilla varmaankaan ei.

No niin. Palaan Meretojan tekstiin Metanarratiivisuus ja kerronnallinen toimijuus. Kerronnallinen itsetulkinnan prosessi on provsionaalinenkin. Provisionaalinen tarkoittaa väliaikaista. Miksei muuten voi kirjoittaa selkeästi?

Kyse lienee siitä, että kertomalla asioita kirjoittaja tulkitsee omaa minäänsä niin, että tuloksena on (joskus, ehkä) minän eheytyminen. Kertominen, kirjoittaminen on toiminallista, väliaikaista. Se voi muuttua ja sen pitääkin muuttua. Ja kerrontaa voi muokata.

Mitä sitten on koko metanarratiivisuus?

Kielikellon artikkeli Metasoppaa  (1/2017) sanoo, että meta-analyysi on analyysia analyyseistä. Onko metanarratiivisuus sitten kertomaa kertomisesta? Toivottavasti on. Oman tarinallisuuden pohdintaa, kirjoittaa Meretoja.

Jospa minä nyt tajusin jotain. Kerronnallinen identiteetti on prosessuaalista, dynaamista ja antiessentaalista. Dynaaminen menee eteenpäin voimallisesti, menettelyllistä eikä sillä ole sisintä olemusta.

Essentiaalinen on sitä, että on olemassa jokin sisin pysyvä olemus.

Tieteen termipankista nappasin tänne: "Essentiaalinen eli olemuksellinen tarkoittaa piirrettä, joka erottaa olion kaikista muista olioista. Oliolla voi olla myös satunnaisia määreitä, mutta essentiaalinen ominaisuus kuuluu vain tälle nimenomaiselle oliolle. Aristoteleen filosofiassa olion olemus koostui formasta eli muodosta.

Nykyisessä feminismissä ja kulttuurintutkimuksessa on pohdittu sitä, määrittääkö sukupuoli ihmistä essentialistisesti vai voidaanko sukupuolitettua käytöstä selittää kulttuurin vaikutuksella."

Menettelyllinen? Kielitieteessä erotetaan prosessuaalinen relaatio ja ... onko tämä nyt jotain sellaista, että se jatkuu tai kehittyy ajassa? Kaikki muuttuu koko ajan. Muistot muuttuvat. Niihin sisältyvä tunnelataus häviää. Mutta miksi kaikki pitää ilmaista näin ... .... .... Argh.

Joka tapauksessa jostain ihme syystä Lapinlahden kirjastosta käteeni tarttui Ljudmila Ulitskajan Daniel Stein. Kirja on kaiketi biofiktio, vaikkei julkaisija-Siltala niin sitä ole mainostanut. Ehkä käsite ei vuonna 2016 ollut pop.

Takakansiteksti kertoo, että Daniel Steinin elämä ja kohtalo (Elämä ja kohtalo on Vasili Grossmanin romaani) ei ole mielikuvitusta. Ulitskajan romaani perustuu todelliseen henkilöön, Oswald Rufeiseniin. Kirjassa on fiktiivisiä ja todellisia dokumentteja: kirjeitä, päiväkirjaotteita, postikortteja ja asiakirjoja.

Biofiktiohan tämä todella on. (Nyt vasta luin takakansitekstin loppuun.)

Pomppasin tuolista ylös. Venäläisen kirjallisuuden hyllyssäni on Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo. Aloin hekottaa. Enhän minä sitä ole lukenut, mutta vuonna 2016 olen kirjoittanut kirjan etulehdille, että olen lukenut Parnassosta (5/2016 s. 25) Evan johtajan Matti Apusen pitäneen kirjaa itselleen tärkeimpänä kirjana.

En yhtään muista, mistä olen kirjan ostanut, milloin ja no, miksi olen sen ostanut, on ihan päivän selvää. Minuahan kiinnostaa kaikki, mikä liittyy Neuvostoliittoon ja Venäjään. Kirja vain on ollut todennäköisesti liian paksu, jotta olisin sen lukenut.

Paksu on Ulitskajan Daniel Steinkin ja Vihreän teltan alla, mutta rakastan, ahhhhh niin rakastan (edelleen) romaania Vihreän teltan alla ja aion lukea sen toistamiseen tarkastellen, miten kirjailija kuljettaa romaanihenkilöt tarinaan. 

Daniel Stein on oiva tyyppi pohtia identiteettiä. Stein (Oswald Rufeisen) on äidinkieleltään puolankielinen, hänellä on saksankielinen nimi ja hän osaa saksaa, äiti ilmeisesti oli Puolan juutalainen, Rita Kovacs, ei mitään äitityyppiä, karu ihminen, epämiellyttäväkin.

Rita Kovacs kertoo töykeästi ja töksähdellen kirjoittamassaan omaelämäkerrassa (s. 61), että on syntynyt köyhään varsovalaiseen juutalaisperheeseen. Rita Kovacsin nimen jälkeen sulkeissa lukee Dvoire Brin. Mitä Dvoire Brin tarkoittaa tässä? No jospa se käy ilmi myöhemmin.

Ensimmäisenä opiskeluvuonnaan (1925) Mucha-Skoczevskin korkeakoulussa Rita Kovacs liittyi vallankumoukselliseen Grins-nuorisojärjestöön ja seuraavana vuonna Puolen kommunistiseen nuorisoliittoon. Sen jälkeen Rita Kovacs pidätettiin ja tuomittiin. Hän istui vankilassa useaan otteeseen. Oli lisäksi Länsi-Ukrainan kommunistisessa puolueessa.

Kolmas tuomio oli kymmenen vuotta. Neuvostoarmeijan tultua hän kuitenkin pääsi vapauteen.

Olen kirjassa kohdassa, jossa Daniel Stein (Oswald Rufeisen) riisuu Davidin tähtensä, kun on kuin ihmeen kautta välttänyt tulleensa ammutuksi Liettuassa Vilnassa. Vilna ennen natseja oli kuulema Euroopan juutalaisten pääkaupunki.

Samalla Stein riisuu juutalaisen identiteettinsä. Hän ei ole vielä ajatunut Gestapon tulkiksi.

Myöhemmin Stein päätyy Israeliin eikä saa Israelin kansalaisuutta juutalaisuuden perusteella, sillä on karmeliittamunkki, katolinen! Tässä kohtaa kaivan esille, mitä kohtaa Roman Schatzin omaelämäkerrallisesta Rakasta minut lainasin verkkopäiväkirjassani (16.8.2025).

Roman Schatzin toinen isoisänsä oli katolinen juutalainen.

Kirjoitin näin: "... Tämän (Schatzin isoisän) vain ei käynyt natsi-Saksassa kuinkaan, koska häntä tarvittiin. Isoisä oli lahjakas mekaanikko. Roman Schatz kysyy kaiken sen muumityttären bylsimisen välissä: ´Mitä nämä esi-isät minusta tekevät? Natsin vai Jutskun? Natskun vai Jutsin? Jatsin vai Nutskun? Mene ja tiedä.´ (Roman Schatz Rakasta minut s. 226)

Schatz kysyy myös: ´Sanokaa minua tyhmäksi, mutta en ole koskaan oikein onnistunut ymmärtämään, mikä juutalainen on. Onko se uskonto? Onko se rotu? Onko se maa? Onko se sitä, että puhuu heprean kieltä? Onko se sitä, että on suhteettoman iso, kultainen nenä ja nimi on Goldberg? Onko se sitä, että ajaa panssarivaunulla läpi palestiinalaisten kotien kun he ovat syömässä lounasta?´

Nyt en ala tässä kirjoittaa palestiinalaisista tai Gazasta. Sanon vain, että jos minulla olisi kaikki maailmankaikkeuden aika (ja raha) käytettävissäni, menisin KOM-teatteriin katsomaan Susanna Kuparisen näytelmää Poiskatsojat. Siitä oli tänään Hesarissa.

Kohta kuitenkin alan haroa KOM-teatterin lippukassaa.

Kuuntelin Sophia Janssonin omaelämäkerrallisen kirjan Kolme saarta ja mietin, oliko Roman Schatz mies, josta Sophia Jansson sanoi, että oli kamala pettäjä. Sehän se oli koko kirjan olennaisin pointti. No, ei ollut, mutta aloin googlailla itseäni. Mitä sanoinkaan Schatzin omaelämäkerrasta.

Joka tapauksessa keräsin syksyn mustikkamme Kolmea saarta kuunnellen. Mielestäni Ylä-Savon Subcomandante Marcosin pitää se ehdottomasti lukea. Lukuohjeena semmoinen, että kestää sitten sankarillisesti alun Tonga-veivauksen.

Kirja alkaa sillä, kuinka Sophia Jansson suunnittelee, päättää ja unelmoi Tongalle matkustamisesta, kuten oli tehnyt isänsä Lars Jansson. Olin tuskastua. Kun Sophia Jansson ja kolmas aviomies ... R jotain, en saanut korvakuulolta nimestä selvää, mutta R... jotain matkustavat Tongalle ja kokivat sitä sun tätä ja juttelivat sen ja sen kanssa Tongalla Aviomies R... jotain on täydellinen entisten aviomiesten vastakohta. Uskollinen. Siitä päättelin, että Schatz ei ollut ja ei kai ollutkaan, sillä minä jo Rakasta minut -kirjaa lukiessa mietin, pitääkö tässä niin kauheasti kuvata naimista ja viinan juontia.

Rikkaat Tongalle matkaajat pääsevät heti kontaktiin Tongan eliitin kanssa. Ajattelin, että jep, jep, tässäpä tämä ja kohta jätän kirjan kesken. Onneksi en jättänyt. Tarkka ja kuitenkin lämmin kuvaus Sophia Janssonin biologisesta äidistä ja äidin äidistä korvasi kaiken eliitin eliittimäisen elämänkuvauksen.

Sophia Janssonin äiti oli A(Nita) Leisch, aikansa kuuluisa laulaja. Sing Song Sistersistä. Leisch oli myös entinen hissityttö ja prostituoitu ja pääsi sosiaaliseen nousuun teatterinainen-agrologi Viveca Bandlerin avulla.

Leisch oli jonkin aikaa Viveca Bandlerin rakastajatar, mutta sitten Viveca hylkäsi tämän niin kuin monet muutkin nuoret naisensa. Hylkäsi ja ei hylännyt. Piti taloudellista huolta tästä. Erikoinen ja ainutlaatuinen kuvio.

Kun olin nuori rouva Kuopiossa, luin Viveca Bandlerin elämäkerran. (Bandler, Vivica – Backström, Carita: Vastaanottaja tuntematon, 1992). Ihastuin hahmoon, mutta en tainnut tajuta, että Bandler oli lesbo. Vai tajusinko sittenkin?

Nita Leischin äiti oli huutolaislapsi. Ihan kuten Leo Straniuksen Kannuksen mummo, Pentti Straniuksen äiti. Katsoin tänään Kellomäki & Flinkkilän uusinnan. Ohjelmassa olivat haastateltavina Leo Stranius ja Ossi Nyman.

Taidan fanittaa Nymania ja nyt googlaan, onko hän kirjoittanut mitään sitten Häpeärauhan tai onko häneltä tulossa jotain. Äh, viime vuonna Nyman on julkaissut Alkuhuudon. Ei kirjoita enää itsestään tai autofiktiota. Ei kiitos, ei nappaa. Tiedän jo etukäteen.

Vieläkö ehtisin paistaa pellillisen pullia? Kirjoitus hajosi. Mutta tulipa nyt taas puhdistettua ajatusten päältä kaikenlaista. Vielä verkkopäiväkirjamerkintä Äiti Airolan paremmasta maailmasta ja Laura Airolan Mola, molasta ja sitten pääsen ajattelemaan jo seuraavaa kurssitehtävää. HOPSIsta heijaa, HOPSKin HOPSPOPS pitäisi laatia.