В тихом омуте черти водятся - Sirpa Kähkösen Marius 

ke 9.9.2026

Sirpa Kähkösen Mariuksen luin loppuun ja se on jotain. Kansikuvaahan jo kehuin. Kirjan kansi on graafikko Jenni Saaren suunnittelema.

Koko kirja on nätti kuin karamelli. Ja siinähän se syy tulikin. Sisältö oli nättiä ja pikkusievää. Seksikuvauksetkin kirjassa olivat siveitä ja yhtä aikaa kireitä, pingottuneita. Masturbaatiosta lukiessani ajattelin, että hui ja herranen aika!

Miksi Kähkönen yht´äkkiä ryhtyi kirjoittamaan seksistä, kun hän on tähän mennessä ollut pelkkää ruumiitonta henkevyyttä? Tosin en tiedä. En tunne Kähkösen tuotantoa, jotta voisin sanoa sitä tai tätä hänen tekstinsä ruumiillisuudesta tai aistillisuudesta

Aloitin Kähkösen Kuopio-sarjan Mustat morsiamet (1998) Riistavedellä. Anna oli juuri syntynyt ja Maria sai cp-diagnoosin. Leonidin kanssa kilpailimme siitä, kumpi pääsee pyykkitupaan käsittelemään pyykkiä. Matka portaat alas Niiralan kulman halvimman ja ankeimman vuokrakerrostalon kellariin tuntui lomalta. Mustien morsiamen pyykkituparaadanta tuntui niin karulta, että olisin heittänyt sen seinään, jos kirja olisi ollut omani. Kirja oli kirjaston ja se oli pakko vain jättää kesken.

Sen jälkeen en koskenut Kähkösiä kolmen metrin kepilläkään.

Luulin, että olin lukenut Lakanasiipiä, koska mielestäni kirjassa ei tehty muuta kuin pestiin pyykkiä, mutta Lakanasiivet ilmestyi vasta vuonna 2007. Osasin silloin jo väistellä Kähkösen hymyttömiä kurjuuskuvauksia.

Lopulta oli pakko antaa periksi. Asemapuiston Meeri toi minulle Vihan ja rakkauden liekit. Oli vuosi 2014. Luin sen pitkin hampain ja yllätyksekseni pidinkin kirjasta. Kun Kähkönen julkaisi Vihreän salin ja ilmoitti, että siihen kuoli hänen kaikkitietävä kertojansa, ryhdyin kuuntelemaan Vihreää salia Kuopion-kuvausten toivossa.

En erottanut Kuopiota kirjasta. Jätin sen kesken. 36 uurnan ilmestyttyä luin siitä esittelyt ja kirjailijan kaikki haastattelut. Ensi kertaa näin kirjailijan lehtikuvissa hymyilevän. Vihdoin tulee erilaista omakohtaista tekstiä, hihkuin ja tilasin kirjan Savon Sanomien ennakkokampanjasta. Aloitin romaania toiveikkaasti eikä se huono ollut.

Koska hypetys oli mittavaa ja Finlandia-palkinto kirkossa kuulutettu, mielenkiintoni hiipui. Jätin 36:n uurnan kesken. Vannon, että luen sen vielä joskus loppuun.

Arvioitsija Pasi Huttusen hurmio

Kävin Lapinlahden kirjastossa viime sunnuntaina e-presskoneelta lukemassa Savon Sanomissa ilmestyneen Mariuksen arvion (SS 11.8.2026). Pasi Huttunen kirjoittaa, että Finlandia-voittajan upea teksti ottaa imuunsa perusteellisesti.

En kyllä näin sanoisi. En esimerkiksi kokenut Marius-haikailuja kovinkaan uskottavina.

Lisäksi arvion otsikko on suoraan peräsuolen mutkasta. Kuka näitä oikein laatii?

"Sirpa Kähkösen romaani ylittää kohderyhmäajattelun ja vie mukanaan silkalla laadulla."

Kohderyhmäajattelu? Laatu? On tainnut kulttuurisivun toimitussihteeri kasvaa uusliberaalipaskanjauhannan vaikutuspiirissä.

Minimaallinen hurmio

Löysin Kähkösen Mariuksen Mäntästä Sananjuuri-kirjakaupasta. Aivoni sanoivat koko ajan KRRRIIIIIIKKKKK, kun luin sitä Vilppulan lyhytvuokrauskolmiossamme. Halusin pitää siitä niin. Pidinkin. Osin, mutta Kähkösessä on jotain itsepintaisen takakireää.

"В тихом омуте черти водятся." sanottaisiin Lilistä. Kuinka ärsyttävää. Hiljainen ja ujo päähenkilö ja niin täynnä pakahtunutta intohimoa. Sydän pomppailee. Jestas. Ja vielä tällainen nimikin Lili. Luin koko ajan, että Kili ja silmieni eteen nousi kuva pikkuruisesta puhtoisesta karitsasta, jolla on vaaleankiharainen pää ja kaulassaan pikkuruinen kilikello punaisessa nauhassa.

Hetkonen? Mistä tuo nyt tuli? Kilikello? Näkymättömästä Ninnistä!

Kähkösen Lili on Näkymätön Ninni. Suuttuminen tekisi hänelle hyvää.

Lili vain valjuna, hailakkana ja läpikuultavana odottelee, milloin Marius sattuisi saapumaan ja samaa oli ilmeisesti toistanut nuorena, kun Peter Quince tuli ja meni miten halusi. Pitäisi tuntea Shakespearen tuotantoa, Quince on Wikipedian mukaan Shakespearen Kesäyön unelman hahmo.

Yhdessä kohtaa Lili osoitti aktiivisuutta. Hän sattumoisin tapasi Peter Quincen interrailillaan Arlesin kaupungissa, Provencea se kaiketi on. Unescon maailmanperintökohde Etelä-Ranskassa. Quince kutsuu Lilin luokseen Pariisiin.

Ja Lili menee. Astuu Quincen kämpän ovesta sisään ja melkein heti alkaa huolellinen rakastelu. Kiva kielikuva muuten, tykkäsin. Muuten olin jotenkin nolo rakastelukuvauksien vuoksi. Tässä kohtaa kirjaa minulle olisi paremmin sopinut nopeutus. Kähkönen olisi voinut kuitata, että täyteläisten Pariisin-päivien ja -öiden aikana Lili ei pukenut ollenkaan enempiä vaatteita ylleen kuin yöpaidan vai oliko se teepaidan (s. 161 pieni yöpaita).

Pikkuhousuja ei tarvittu lainkaan.

Pikkuisen hauskaakin

Se, miksi siedin ärsyttävän Lilin seikkailuita seksin ihmemaassa, johtui siitä, että Kähkönen osaa olla pikkiriikkisen hauska. Kun Lili menee jollain Peter Quincen Suomen-käynnillä möläyttämään, että taitaa olla rakastunut tähän (s. 168), rakastaja jähmettyy ja kylmenee.

Ei! Ei Lili mitään möläytä. Ei suinkaan. Kuiskaa hiljaa Quicen korvaan. Tietenkin. Kuinkas muuten.

Kun Quince astuu Lilin sylistä porraskäytävään, Lili sanoo nuorekkaan vakavasti, että toivottavasti ymmärrät joskus, mitä menetit ja fantasioi siitä, kuinka Lili tulevaisuudessa kantaisi traagisen kauneutensa uljaasti kuin oopperan Jevgeni Onegin Tatjana.

Quice katsoisi häntä ja olisi liian myöhäistä. Kyllä sitten Peter Quicea harmittaisi, kirjoittaa Kähkönen ja lisää lauseeseen huutomerkin (s. 169)! No ni. Tulihan sitä sarkastista hilpeyttä sieltä!

Kuka ihmeen Paul?

Mariuksessa Lilin siirtolapuutarhapalstalla puikahtelee Paul. En saa millään selvää, kuka Paul on. Ilmeisen läheinen ihminen Lilille. Paul mielestäni esiintyi myös syöpää sairastavan ystävättären Inan joskus nuoruudessa Lilille lähettämän postikortin signeerauksessa.

Vai onko Paul Savon Sanomien arvioitsija Pasi Huttusen aistima maagisen realismin osuus Mariuksessa? Kaikki on kirjassa niin himmeää. Kuin sumun takana. Vaivihkaista. Jotkut varmasti rakastavat aukkoisia tekstejä. Minä en erityisemmin. 

Arvioitsija Huttunen oli pitänyt kovasti Mariuksen Helsinki-kohdista. Kirjan päähenkilö heltyy Helsingille. Siitä on tullut hänen kotinsa. Helsinki-kohdista pidin minäkin. Sen sijaan se, että mieto Lili päättää tuhota päiväkirjansa, sai minut taas ärsyyntymään. Ettei vain kukaan koskaan pääsisi katsomaan kiehtovan simpukan sisään.

Lili haluaa kontrolloida kuvaa itsestään kuolemansa jälkeenkin. Kuinka ärsyttävää! Antaisi joskus mennä, antaisi palaa, lakkaisi kontrolloimasta!

Kulttuuria ja kuvataiteita Mariuksessa oli. Olisihan niitä saanut olla enemmänkin.