Työterveyshuollon kysely pääsi unohtumaan, sillä tuli väliin vyöryviä tekijöitä, kuten sukuhaudat Puumalassa, Pälkäneen rauniokirkko, Sirpa Kähkösen Marius ja Tarja Lindholmin raapaleita

Anish Kapoorit, Viljami Heinoset, Shoji Kato sekä muut Mäntän taidekokemukset jäävät taas....

su 6.9.2026

Työterveyshoitajamme soitti työpaikkakäynnistä, joka tulee vastaan viiden vuoden välein, viime viikolla, kun istuin Annan ja Joakimin olohuoneessa niin, että koetin olla ripottelematta likaa, koiran- tai kissankarvoja mihinkään. Anna on tullut niin isäänsä, Leonid oli nuoruudessaan ollut töissä leikkaussalihoitajana ja noudatti samoja hygieenisyyssääntöjä tyttöjen varhaislapsuudenkodissa.

Minua lasten biologinen isä katsoi useasti päätään pudistellen. Oi, devotška, tšuhna nemyitaja, hän sanoi. Suomeksi voi tyttö, likainen tšuhna.

Vastasin puhelimeen, sovimme työterveyshoitajan kanssa jotain ja unohdin kaiken, ihan kaiken saman tien.

Puhelun päätyttyä kävimme Annan kanssa Korson nepalilaisessa ja söimme jostain syystä niin, että napamme meinasi ratketa, ajoin Marialle Vuosaareen, ripottelin Annan kyydistä, nappasin Marian autoon ja ajoimme Suomen lävitse Vilppulaan, kahlasimme Mäntän taideviikot, kävimme Vinhan kirjakaupassa Ruovedellä ja lopulta päädyimme kuin päädyimmekin Puumalaan sukuhaudoille.

Haudoilla mietin, että voisin lukea Sirpa Kähkösen 36 uurnaa loppuun, sillä vasta matkalla Etelä-Suomeen tajusin, mitä Kähkösen hehkutetun romaanin nimi tarkoittaa. Soitin nimittäin ajaessani Lammin kirkonkylän lävitse, Hämeenkosken sivuitse ja ohi Kärkölän Kankahaispirtin kohti Järvelääni Puumalan hautauksista huolehtivalle viskaalille Mikkelin seurakuntayhtymään ja sain tietää, että äidin ja iskän haudassa olisi paikat yhdeksälle uurnalle.

Seurakuntayhtymän hautausneuvoja oli oikein mukava ja sanoi olevan oikein hyvä, että nämä asiat tulee ajatelleeksi ajoissa.

Sukuhaudat

Tiedotusvälineissä on puhuttu siitä, että hautaamiset ovat muuttuneet satumaisen kalliiksi. Mutta ei hätää, vanhat haudat on muutettu sukuhaudoiksi. Eikä siinä vielä kaikki! Minä olen oman pikku sukuhautamme omistaja! Nyt on olo jos ei nyt aivan kuin Euroopan niin ainakin osuuskaupan omistajalla.

Leonidin hautaan voi haudata kolme uurnaa joskus vuoden 2030 + jälkeen. En muista, mikä vuosi se oli, sillä olin niin häkeltynyt. Ajatus oli uusi. Minäkö olen sukuhaudan omistaja? Tai no termi taisi olla haltija. Kas kun ei haltia.

Soitin autosta oitis vanhimmalle siskolle, auktoriteetille. Päätin myös jutella Annan kanssa ortodoksisen kummitätinsä hautaamisesta. Juttelimmekin. Olisi oikeastaan kiinnostava ajatus, että me kaikki kolme sisarta kohtaisimme Puumalan hautausmaalla. Ehkä jää ajatuksen tasolle, mutta silti.

Paula-siskolla on paikka Ville-miehensä vieressä, vahvisti Valamon uusi igumeni Mikael, kun sähköpostissa kysyin. Kirjoitin igumenille myös, että isosisko lahjoitti minulle Villen kuoltua omatekemänsä hautaristin. Paula ei tiennyt, että Valamon hautaukseen tulee risti mukana ja mietti samaan hengenvetoon, mitä hän sitten tekee omalla hautaristillään. Sanoin, että anna minulle! Niin minulla on ollut hautaristi valmiina yläkerrassa jo melkein kahdeksan vuoden ajan.

Toin sen Juuasta muistaakseni kesällä 2019, kun tyhjensimme Paulan ja Villen tavaroita Vihtasuon talosta. Luulin, että pahin tavararylläkkä oli siinä, mutta ei ollut. Sisko ei esimerkiksi ollut koskenut miehensä taiteilijatarvikekomeroihin sen koomin, kun mies oli kuollut.

Kaksinpuhelukirjoitusharjoitus

- Hei, hei, jos kuolen ennen sinua, voitko investoida tuhat euroa uurnapaikkaan Puumalan hautausmaalla ja kolmesataa viisikymmentä euroa uurnan hautaamiseen? En oikein näe itseäni samassa haudassa äidin ja isän kanssa enkä etenkään Leonidin kanssa, huusin (olkkarista keittiöön, en vihoissani.)

- Kae sinut jonnehhii pittää tuupata, Matti sanoi.

- Ja saanko siihen sitten ortodoksisen ristini?

- Et sua, vaekka kummittelisit.

Rauhoittumisen paikka

En ihan ymmärrä, miksi minusta on hauskaa suunnitella omaa hautaamistani. Meillä oli Matin kanssa ajatus yhteisestä leposijasta, mutta koska emme oikein pääse yksimielisyyteen, millä paikkakunnalla se sijaitsisi, päätin haluta Puumalaan.

Maksoi mitä maksoi. Ja sehän maksaa nykyään. Voi taivaan vallat.

Tai oikeastaan ei ole kysymys erimielisyydestä. Se on liioittelua. Matti vain ei osaa päättää ja jos havaitsen, että joku (usein Matti) ei osaa päättää, tulen oitis apuun. Minä päätän.

Vakavasti ottaen aloin ajatella Mariaa ja Annaa sekä Matin lapsia. Lapsuudenperheessäni ei muodostunut haudoilla käymisen perinnettä. En muista, että äiti ja isä olisivat lapsuudessani käyneet ukko-Kallen ja Roosa-mummon haudalla, vaikka ainahan me Järvelästä Puumalaan kesäisin hankkiuduimme.

Käytännössä olisi kätevää, jos kaikki, joiden haudoilla tulevat polvet käyvät, olisi haudattu sinne, missä muutkin sukulaiset ovat. Ja Puumalassa ovat kaikki. Tunnen oloni kummallisen kotoisaksi Puumalan hautausmaalla.

Etenkin pompöösi runoilija Syr-Merin melkein kaksi metriä korkea hautapaasi saa hyvälle tuulelle. Että joku meidän sukuun kuuluva kehtaa. Jos on kehdannut Syr-Mer, Mauri Syrjäläinen, niin seuraan erilaisissa kehtaamisissa hänen ryhdikkään sotilasolemuksensa jalanjäljissä.

Olen tullut siihen tulokseen, että vaikka minulla on masennussairauden vankka geeniperimä, en millään masennu, sillä olen varmaankin liian monessa asiassa pinnallinen. Kirjoitin vähän aikaa sitten, että olen alitajuisesti fanittanut Paula-siskon elämää - muutto maalle alkeellisiin oloihin, kasvimaa, marjapensaat, elämän pyhittäminen hankalan voimakastahtoisen taiteilijamiehen tahtoon ja kääntymys körttiläisestä viidesläisyydestä ortodoksisuuteen.

Olen tehnyt kaikkea, mitä isosiskokin, mutta kevytversiona. Perunamaan laitto oli ihanata Kaiviksella, kun tuvan ikkunasta läppärin äärestä katselin, kuinka Matti työnsi akkauatraa pitkin perunahalmetta.

Nytkin pihalta kuuluu äreä tzriiih. Matilla on jokin saha käynnissä. On sunnuntai ja tänään ajattelin aloittaa pullanleipomisen harjoittelun. Jos pääsen joskus mummiksi, haluan osata leipoa pullaa. Haluan nimenomaan olla mummi. En mummo, vaan esikuvani on professorin rouva Helvi Multamäki, jota poikainsa lapset sanoivat mummiksi.

Kirjoitan Helvi Multamäestä joskus enemmän. Haluan, että minulla on arvovaltaa. Juu. Kevytversiona tietenkin. Arvovaltaa - miksipäs ei, sillä minullahan on jo oma sukuhautani. Leonidin uurnan lisäksi sinne mahtuu kolme uurnaa. Ei hassumpaa.

Sirpa Kähkösen Marius

Mäntän ihastuttavasta kirjakaupasta ostin Sirpa Kähkösen uusimman romaanin Marius. Kotimaisen kirjallisuuden contessa Adelaide de Saint Erasmo kirjoitti minulle viestissään, että Savon Sanomien (ja ilmeisesti koko SS-konsernin) kirjallisuusarvostelija Pasi Huttunen oli hurmioitunut Mariuksesta.

En saa mentyä kirjastoon lukemaan e-press-koneen alkuperäislähteestä, miksi ja miten.

Ostin romaanin etupäässä sen takia, että se oli huimaavan kaunis esine. Kannessa oli jotain kukkia. Tänään ryhdyn pullanleivontaan, huomenna varmaan alan maalata kukka-akvarelleja Villen vesiväreillä. Mitä seuraavaksi?

Ei tästä puutu kuin alkaisin lukea runoja! (Itse asiassa alankin. Runot kirjoittanut Tarja Lindholm tosin nimittää töitään raapaleiksi ja raapaleet ovat sitten lyhyitä sanallisia tuokiokuvia. Lindholmin Aamun sarastaessa sisältää myös kuvia. Luontokuvia, kauniita ja hermostoa rauhoittavia, otaksun.

Tilasin kirjoja vahingossa kaksi. Toisen voisin varustaa joululahjaksi. Lisäksi tilasin netistä Lindholmin Mummo kumossa ja muita kertomuksia. On sellainen olo, että tarvitsen geriatrian erikoislääkärin kirjoittamia kertomuksia muistisairaiden elämästä.

Minulle on tarpeen myös geriatrian täysin palvelleen professorin Jaakko Valvanteen esipuhe, vaikka kirjan arvioinut kirjablogisti Kirjahavahduksissaan kertoo kääntäneensä sivuja johdattelujen ohitse.

Hyppelehdin merkinnässäni sinne tänne, mutta menköön. Kirjahavahduksissa oli niin kiehtovasti Pajtim Statovcin Finlandia-voittajasta Lehmä synnyttää yöllä, että taidanpa hankkia sen hyllyyni. Höh ja tietenkin luen sen myös.

Olen sitä kaihtanut, pelännyt jopa.

Kirjahavahdusnainen kirjoittaa yös Sara Stridsbergin Hyvästi Panic Beachista niin, että tekee mieli se lukea. Tosin lause Stridsberg osaa ottaa lukijansa mukaan kirskahti korvaani ja aloin huutaa mielessäni. En iki kuuna päivänä kullan valkeakultana kirjoita verkkopäiväkirjaani yleisellä tasolla lukija.

Kirjoitan täysin subjektiivisesti ja koska haluan välttää viimeiseen saakka sivistys- sekä vierasperäisiä sanoja, selvennän, mitä subjektiivinen tarkoittaa. Wikipedian mukaan subjektiivinen filosofiassa viittaa tulkintoihin, jotka liittyvät kunkin omiin, ainutkertaisiin kokemuksiin ja ovat läsnä vain hänen omassa tietoisuudessaan. Vaikka kokemusten syyt ovat objektiivisia ja kaikkien saatavilla, kokemukset itsessään ovat vain ne kokevan henkilön saatavilla kuten aistittu väri, ääni, tai lämpö.

Enkä Sirpa Kähkösen Mariuksesta kirjoita mitään ennen kuin luen, mitä Pasi Huttunen on siitä kirjoittanut. Äh, pyykinpesukone vislaa. Pitää mennä tyhjentämään se ja lataamaan pesuun Matin valkeat paidat.

Pälkäneen rauniokirkko vain vilahti taustapeilissä

Kertaan hippusen. Vilppulan kolmion lyhytvuokrausemäntämme vihjaisi Vinhan kirjakaupan olevan lähellä. Olin pyörtyä, sillä olimme Mäntän taideviikoilla Marian kanssa kolmatta kesää peräkkäin ja kukaan ei ollut kertonut, että Ruovesi on siinä.

Ajoimme Vilppulaan Pälkäneen rauniokirkon ohitse. Maria söi kanakorin Pälkäneen Aapiskukossa ja siinähän se kirkko olisi ollut. Aapiskukon yrittäjän arvelen olevan jotenkin uskonnollistaustainen, sillä pitkin pöytiä lojui uskonnollinen uutislehti.

Joka tapauksessa Aapiskukossa voi olla yötä! Jos edelleen yritän jonain kesänä yhtä hirveää ajojen yhdistelyä, voimme yöpyä Aapiskukossa. Olisimme siinä jo irti Helsingistä ja joko saapumisiltana tai lähtöaamuna voisimme tsekata rauniokirkon.

Aapiskukosta saa aamiaista ja siinä on ruhtinaallinen sekä siisti invavessa!

Ruoveden Vinhan kirjakaupassa oli edellisenä päivänä päättynyt Hannu Väisäsen taidenäyttely. Harmi sinänsä, sillä Marian kanssa matkaa tehdessä oli tarkoitus ahmia taidetta yllin kyllin ja vähän enemmänkin.

Tänään Hesarista luin Arttu Seppäsen, kirjallisuus- ja taidearvostelijan, arvion Hannu Väisäsen kirjoituskokoelmasta Ohukaisia. Hipskukkuu, se on Lapinlahden kirjaston hyllyssä, kuten Suvi Westin Syntien kummun naisetkin.

Tuli kiire. Uusi kirjastonjohtaja on lisännyt armollisesti viikonlopun omatoimiaikaa kello 15:een asti. Haluan lainata sekä Väisäsen että Westin. Arttu Seppäsen otsikko kirkui aamulla uniseen silmääni, että ei saa sanoa räiskäle tai lätty; pitää sanoa Ohukainen!

Aloin mesota Matille, että vittuuuuh, mitenniineisaasanoa räiskäle. Tai lätty ja sitten mietin, että Matti sanoo aina lätty ja minä sanon, ei kun lettu.

Suvi Westin Syntien kummun naiset on toisena vaihtoehtona elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssin lukemistossa. Annie Ernauxin Vuodet luin jo ja Westin naiset olen kuunnellut äänikirjana. Arvelen kuitenkin, että kuuntelemalla siitä osa vilahti ohitse. 

Anish Kapoor ja muut taide-elämykset jäävät taas miettimättä

Kuten aiempana merkinnässäni kirjoitin, en enää ikinä turboahda sellaista ajo-ohjelmaa Marialle ja minulle yhden päivän aikana kuin viime keskiviikkona. Vasta illan kähmässä olimme Vilpulassa lyhytvuokrauskolmiossa. Vuokraemäntämme tuli meitä vastaan pihalle ja esitteli asunnon.

Keittiön pöydällä oli kimppu neilikoita ja sain niistä idean, että alan pitää leikkokukkia kotona. Leonid niin tykkäsi aina leikkokukista. Nyt meillä olisi maljakoita, mistä valita. Todella on. Vaikka joka viikko eri maljakko.

Paula-sisko rakastaa kukkia. Kunhan saan taas Juuassa käynnit vauhtiin, voisin kukkakaupasta tempaista mukaani jonkin raikkaan kimpun ja viedä siskolle. Paulalla on huoneessaan maljakko, joka esiintyy monessa Villen kukkamaalauksessa. Olen melko vakuuttunut siitä, että pullea maljakko on äidin ja isän kotoa, mutta vain melko. Ehkä muistini valehtelee ja seuraavaksi tänään luen kirjoittamisen aineopintoihin kuuluvan opintoaineistokirjoituksen Matkakirjoituskone, kävelykeppi ja tähtikuvioinen nenäliina - muistoesineiden filosofiaa.

Äh, en tässäkään merkinnnässäni pääse Mäntässä kokemaamme taiteeseen. Lähden autolla kirjastoon, sillä ulkona on raikas tuulisää enkä jaksa pukea tarpeeksi lämpimästi ylle. Kun haen Hannu Väisäsen Räisk... ei kun Ohukkaat vai mitä Ohukaisia ne ovat ja Suvi Westin Syntien kummun naiset, voin samalla lukea Savon Sanomista, miksi arvioitsija Pasi Huttunen, nuori mies, ymmärtääkseni, oli hurmioitunut Sirpa Kähkösen Mariuksesta.

Mariuksen kannen on muuten suunnitellut graafikko Jenni Saari. Otin äsken selvää, mutten saanut tietoa tungettua tekstiini kuin tähän loppuun.