Vinhan kirjakaupassa Ruovedellä Laura Airolan Mola, mola. Olisihan sitä voinut Tommi Kinnusen Pitkän aukeankin ostaa! (Samaan konkurssiin)

to 3.9.2026

Silitin Tommi Kinnusen uusimman romaanin Pitkä aukea kantta Vinhan kirjakaupan tiskillä Ruovedellä. Olin kantanut tiskille ostokseni.

Ostopinossani olivat Matin pojan tyttärille kasvattavia kuvatietokirjoja metsän eläimistä ja metsän eläinten elosta talvella joksikin lahjaksi, Isoäitien iltasadut siinä toivossa, että minustakin tulee isoäiti ja Laura Airolan Mola molan.

Pysähdyin pitkäksi hetkeksi. Mietin, lisäänkö joukkoon Pitkän aukean. Vinhan kirjakaupan rouva sanoi, että oikeastaan kirja ei ole vielä virallisesti ilmestynyt ja itse kirjailijakin sai tekijänkappaleet vasta sinä päivänä (tai edellisenä).

En ostanut Pitkää aukeaa. Nyt harmittaa, sillä kirjasta kuulemma löytyy sivulauseessa se, mitä jäin miettimään Lopotin lopussa. Ostin Lopotin heinäkuussa 2016 sen vuoksi, että pidin kovasti Neljäntienristeyksestä.

En saanut Lopottia alkua pidemmälle seitsemään vuoteen, sillä jostain syystä Helenan tarina ei kiinnostanut ja sivuutin romaanin alussa olleen tulevan isän kirjeen syntymättömälle lapselleen. Jos olisin alunperin tiennyt, että Helenan tarinan lomassa kulkee nuoren homomiehen mutkikas tie isäksi - tai ainakin melko lähelle isyyttä, olisin kahlannut Helena-kohdat ylitse ja lukenut Tuomaksesta.

Kun sitten syys-lokakuussa 2023 Kaiviksella luin koko Lopotin, teki mieleni läpsiä itseäni poskelle. Olin sivuuttanut sen, mikä Lopotissa oli olennaista. Jostain kumman syystä Tommi Kinnusen naistenlehtihaastatteluissa siitä ei puhuta mitään.

Olin lainannut Lopotin uskovaiselle naiselle ja tämä kirjoitti häveliäästi takakanteen, että luki kirjan eläen mukana vahvasti Helenan kohtaloa ja että Helena oli koko kirjan paras hahmo. Luin uskovaisen naisen lausunnon ja ajattelin, että mnjaah, ei ole minun kirjani tämä.

En saanut Helenasta alkuunkaan otetta.

Sen sijaan Kaiviksella ties kuinka monennen yrittämisen jälkeen suorastaan ahmin kirjaa. Suomen kirjallisuuden historian upeinta kertomaa oli kuvaus Tuomaksen ja Erikin erosta. Pariskunnan viimeinen riita tuli nopein viiltävin vuorosanoin:

"Minä aina. Sinä et koskaan. Sinä et osaa riidellä. Sinä olet lihonut. Sinusta on tullut ruma. Missä sinä aina olet? Miksi sinä aina kyttäät minua?" (Tommi Kinnunen Lopotti s. 238)

Riidassa oli suvantovaihe ja tiedusteluvaihe. Sitten Tuomas vain viikkasi Erikin vaatteet mustaan jätesäkkiin ja koko yhteinen menneisyys paloi poroksi. Tulipalojen kuvaus on pastissi, liioittelu. Panin nimittäin merkille sen, että Kuopion Kauppakadun pizzerian mukava kokki yrittää ryömiä liekkejä pakoon kuumaan uuniin. Hyrähdin ja sain välittömästi kaikkitietävältä kertojalta rangaistuksen: Paraisilla kennelissä palaa uikuttaen pieni karkeakarvainen koiranpentu, jonka nimeksi olisi tullut Kustaa Aadolf. (Tommi Kinnunen Lopotti s. 239 - 240)

Hesarin arvioija Vesa Rantama kirjoitti, että Kinnunen palaa Pitkässä aukeassa Tuomaksen ja tämän myöhemmän puolison Oskun huoltajuustaisteluun. Lopotin lopussa Tuomas ja Osku saavat yhdessä Sinin kanssa lapsen ja sitten Sini peruuttaa. Sini ei haluakaan pysyä kumppanuusvanhemmuussopimuksessa.

Rantaman mukaan on hyvä, että huoltajuuden ratkaisu tulee Pitkässä aukeassa vain ohimennen sivulauseessa, vaikka se oikeastaan on cliffhanger, koukku, joka yhdistää Lopotin ja Pitkän aukean. Rantama arvelee Kinnusen kertoman kulusta, että Pitkä aukea ei saa enää jatkoa.

Uskaltaakohan Pitkää aukeaa edes lukea. Jos Tuomakselle ja Oskulle ei käykään hyvin. En kestäisi sitä. Harmittaa tosiaan nyt, että en ostanut Pitkää aukeaa. Sen osti mukavan oloinen mummeli, joka oli tullut Vinhaan rollaattorilla huulet tumman punaisiksi maalattuina.

Juttelin mummelin kanssa muutaman sanan, kun raivasin Marialle tien kirjakaupan kahvion terassilta takaisin sisälle invavessaan. Vinhassa on aivan luksustasoinen invavessa! Kaikki kohtaamamme ihmiset Vilppula-Mänttä-Vinha-Vilppula-Puumala -reissullamme olivat mukavia ja kivalla tuulella.

Enkä olisi tajunnut koko kirjakauppaa, ellei lyhytvuokrausemäntämme olisi siitä maininnut. Katsoin Googlen kartasta ja päätin, että siellä on käytävä. Perjantaiaamupäivän haahuilimme Mäntän pääkonttorilla ja minä odotin kovasti Anssi Kasitonnin näyttelyltä. Sen sijaan ihastuin kovasti Viljami Mäkisen maalauksiin ja lähettelin niistä kuvia Annalle, että tässäpä teille maalaus talon olohuoneeseen.

Ajattelin, että kunhan tästä rikastun, hankin nuorelle parille nykytaidetta seinälle. Öhöm. Kunhan tästä... Naurua. Suomen turneellamme meni niin hirveästi rahaa, että nyt en käy edes Iisalmen Pesulassa lunastamassa mattoja, jotten harhaudu Iisalmeen kirjakauppaan.

Ostin nimittäin Vinhan kirjakaupasta Laura Airolan Mola, molan ja luin sen saman tien perjantaina illalla. Kirjoitan Mola, molasta joskus. Haluaisin keksiä jonkin muun sanan kuvaamaan Mola, molaa, mutta en tähän hätään ehdi. Sanotaan nyt taas, että se oli lumoava.

Se oli ehdottoman kiinnostava myös siksi, että viime marraskuun harmaissa keleissä Väisälänmäellä kuuntelin Outi, Lauran äiti, Airolan kirjoittaman Äiti Airolan paremman maailman. Lisäksi järjestelin valtakunnallisen Restaurointikillan mööttiin Äiti Airolan parempaan maailmaan Ykspihlajaan.

Enhän minä itse tietenkään mukaan päässyt, sillä jos jonnekin yhdessä lähtisimme, tarvitsisimme lomittajan. Mutta nyt menen. Ylä-Savon subcomandante Marcos soitti! Ja juuri eilen kirjoitin hänestä kirjoittamisen aineopintojen ensimmäisessä tehtävässä!

Palautin sen etuajassa, kuinkas muuten ja nyt olen jo täyttä häkää tekemässä tulevia tehtäviä. Ihanata!