Äiti on äiti on äiti on äiti

su 8.11.2026

Lähdössä isänpäivälounaalle. Kiire on, pitäisi vielä kirjoittaa puoli liuskaa yhtä kirjettä ja meikata ja pukea. Matti hermoilee, emme saa myöhästyä. Emme niin. Emme myöhtästykään.

Kirjoitin tällaisen palautteen yhdelle luovan elämäkertakirjoittamisen opiskelijakollegalleni:

Hei XX, kiitos, kun pakotit esseessäsi perusteisiin. Bertoldt Brechtiä mukaellen: ”Opi perusasiat!” Minulla kun on tapana mennä takapuoli edellä puuhun. Hyppään suoraan johonkin enkä välitä aloittaa oppimista alusta.

Tulostelin kommentointia varten Matleena Luukkosen artikkelin Autofiktio, totuus ja etiikka Sanelma-lehdestä sekä jopa Luukkosen gradun ”Tämähän on proosaa, siis fiktiivisitä kirjallisuutta, yritän sanoa, mutta jostakin syystä ihmiset nauravat”. Olin ihan, että kappasta vainen, en tiennytkään. Turusesta on tehty tutkimuksia – Luukkonen vuonna 2021 romaaneista Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö.

Luin Sanelma-artikkelin, mutten Luukkosen gradua ehtinyt tähän hätään kuin vilkaista. Sen sijaan kasasin viereeni Turusen romaanit. Olen Turus-fani ja seurannut tätä vuodesta 2018, kun Hesarin Antti Majander ja Imagen Sonja Saarikoski -keskustelu purskahti esiin.

Löysin Saara Turusen nimenomaan Imagen jutun (2/2018) perusteella. Jutussa puhuttiin siitä, kuinka alentuvasti Hesarin kriitikko Antti Majander oli suhtautunut Turusen esikoisromaaniin Rakkaudenhirviö. Marssin oitis kirjakauppaan, ostin sekä Sivuhenkilön että Rakkaudenhirviön ja luin ne heti.

Tunnustan, että olen yhtä kiinnostunut Saara Turusesta itsestään kuin hänen kirjoistaan. Näinhän ei saisi olla! Minunhan tulisi muiden vakavasti otettavien kirjaihmisten kanssa kuorossa kiljua, miten väärin on, että julkisuus on kiinnostunut enemmän kirjailijasta kuin hänen teoksistaan.

Turunen on mielestäni kiinnostava siksi, että on kotoisin Kontiolahdelta, Pohjois-Karjalasta, periferiasta ja hänen lapsuudenperheensä on uskonnollinen. En ole saanut selvää, ovatko Turuset lestadiolaisia.

Kontiolahdella ei ole omaa rauhanyhdistystä, mutta Joensuun rauhanyhdistys järjestää siellä muun muassa pyhäkouluja.

Juuri uskonnollinen ja perifeerinen tausta yhdistettynä pääkaupunkilaiskulttuurikermaan kiehtoo. Kuopiolaiselle kirjailijalle Jouni Tossavaiselle on sanottu, että kainuistit eivät kiinnosta ketään. Niin totta, niin totta. MOT.

Tunteeko kukaan esimerkiksi Savonia-palkittua Maritta Lintusta hienovireisine Nurmes-romaaneineen?

Turusella on perifeerisyyden ja uskonnollisuuden kaksoisstigma, jota vaikuttaisi koettavan häivyttää. Varmaa tämäkään ei ole, mutta ei Turunen ainakaan tuo taustaansa aktiivisesti esille. Toimittaja Sonja Saarikoski sohaisi juuri tähän haastatellessaan Turusta Imageen. Turunen kirjoittaa vuonna 2021 ilmestyneessä Järjettömiä asioita -romaanissaan, kuinka toimittaja Saarikoski oli sanonut haluavansa matkustaa Turusen kanssa Kontiolahdelle ja Turunen oli mutissut, että oli aikonut käydä lapsuudenkodissaan vasta jouluna. Saarikoski oli vastannut, että voi kyllä odottaa (s. 142 alk.).

Luukkonen artikkelissaan viittaa Saarikosken haastatteluun (s. 65).

Kirjoitit, että vääryyksien korjaamien voi olla eettisesti hyväksyttävä motiivi, kun taas kosto on vähemmän hyväksyttävää. Totta, mutta missä menee raja?

Saara Turunen on luonut esikoisromaaniinsa Rakkaudenhirviö äitihahmon, joka ei halua tyttärestään muuta kuin aivan tavallisen ihmisen tai no, äidillä on mielessään perinteinen nainen:

”Ei kaikkien tarvitse yrittää kurottaa kuuta taivaalta. Naiselle voi olla jopa parempi, että tyytyy vähän vähempään, selittää äitini.” (Rakkaudenhirviö s. 127)

Ei se minusta ole kovin paha juttu, että äiti haluaisi pitää lapsensa jalat maassa, mutta romaanin minäkertoja kokee sen latistavana. Kirjoitin verkkopäiväkirjaani Rakkaudenhirviöstä näin:  ”Toki minäkin Rakkaudenhirviötä lukiessa mietin, olisiko vähempi riittänyt asenteesta kotimaata ja lapsuuden perhettä kohtaan. Ihanko oli niin, että kaikki, mikä ei ollut paskaa, oli kusta. Sitten mietin, että ehkä kaikki oli välttämätöntä. Kyllähän päähenkilö työskennellessään muslimin omistamassa veneturistiyrityksessä yht´äkkiä huomaakin haaveilevansa pohjoiskarjalalaisesta luonnosta.”

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2018-04-rakkaudenhirvio-ja-sivuhenkilo

Luin myös Rakkaudenhirviöstä minäkertojan lämpöä äitiä kohtaan, jopa kipeyteen asti:

”Päähenkilön vanhempien ja isovanhempien kuvauksessa on lämpöä. Oikeastaan Saara Turunen kuvaa tarkasti nuoren kotoaan repiytyvän naisen tunnekylmyyttä. On oltava kylmä ja vihattavakin, jotta pystyisi irtautumaan.”

”Äidistä on muovattava jos ei ihan inhottava niin ainakin rasittava olio. Päähenkilö rakastaa kuitenkin äitiään, sillä romaani kuvaa hyvin mustasukkaisuutta, jota päähenkilö tuntee perheen amerikkalaista au-pairia kohtaan. Mustasukkaisuus purkautuu kummana kiukutteluna äidille. Amerikkalaistyttö pohtii vakavissaan, onko tytöllä ehkä mielenterveysongelmia.”

Toisaalta Rakkaudenhirviön minäkertojan äärimmäisyys jopa nauratti:

”Välillä minäkertoja vituttaa todella. Jos olisin ollut kertojan äiti, olisin jättänyt lapseni surua tuntematta orpokotiin tai hylännyt pärevasussa kunnan sossun rappusille.”

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2018-04-rakkaushirvio

Mielestäni Saara Turunen käsitteli Rakkaudenhirviössä jopa kipeyteen asti suhdetta äitiin. Minäkertoja kuvaa, kuinka heitti kaikki lapsuudenmuistonsa hiihtokilpailupokaaleja myöten, mutta yhtä asiaa hän ei saanut heitettyä pois: Äitiään.

Tässä kohtaa Rakkaudenhirviötä teki mieleni itkeä. Ehkä itkinkin. Äidit ovat sellaisia, aina siellä. Puoli elämää pitää repiä itseä irti äidistä ja toisen puolen elämää omat lapset repivät irti minusta.

Ehkä pitää suhtautua kasvukipuiluihin kuin Äiti Outi Airolan äiti, sirkustaiteilija Laura Airolan mummo romaanissa Mola, mola. Mummo poltti tupakkaa kuin korsteeni ja veti viinaa kuin sieni. Pieraisi kuuluvasti tyttären lapsia hoitaessaan ja sanoi: ”Lapset ovat kamalia, pienenä ne vinkuu ja isona vittuilee.”

Summa summarum! Kiitos, että sain kirjoittaa tämän, vaikka enhän minä lupaa kysynyt enkä tiedä, voiko näin pitkää palautetta antaa. Kiitos, että vedit minut elämäkertakirjoittamisen perusteisiin ja etiikkaan.

Lopuksi vielä, Matleena Luukkosen artikkelin viimeistä (!!!) lausetta mukaellen. Kirjailija ja kirjoittaja saa kirjoittaa, mitä haluaa, emme voi estää, mutta kirjailija ja kirjoittaja joutuu itse punnitsemaan, mitä uhraa: meneekö ihmissuhteita poikki, hyökkäävätkö kriitikot, koettavatko oikein ajattelijat vaimentaa, joutuuko boikottiin, marginaaliin, alkavatko ihmiset karttaa, että eivät joutuisi tekstin sisään. Loputtomiin.

Ei saa kuitenkaan halvaantua. Pitää vain nousta maasta, jos lytätään ja jatkaa matkaa. Saara Turunen tinttasi Hesarin setämiestä Antti Majanderia turpaan Sivuhenkilössä, mutta se on vähän niin kuin voi voi, setämiehelle. 

PS. Olisin kirjoittanut vielä Matleena Luukkosen artikkelissaan esille tuomaan Pekka Kantosen tekstiin Olen nähnyt ihmisen tuhoutuvan – autofiktion voimasta, mutten löytänyt sitä enää netistä, sillä Teatteri&Tanssi -lehti on lopetettu. Sen sijaan löysin Ruusu Haarlan vastineen Kantoselle. Perehdyn tähän tapaukseen vielä joskus, sillä samoihin aikoihin kuin Haarlan sisarukset, Seidi ja Ruusu, tekivät KOM-teatteriin esityksen Traumalapsuus, kävimme tyttärieni Anastasian ja Natalian kanssa Kajaanin runoviikoilla katsomassa Arto Mellerin tyttären Sara Mellerin isäsuhteestaan tekemän teatteriesityksen Father Fucker.