Sairastavat seurakunnat

En uskaltautunut Valtimon Rasimäkeen Johannes Kastajan juhliin yksin. Juhla tuntui houkuttelevalta, mutta mielessäni väikkyi pari epämiellyttävää kokemusta pienen sisäpiiriinsä jämähtäneen seurakunnan tunnelmasta.

Tässä yhteydessä en tarkoita sitä, että juuri Nurmeksen seurakunta tai Rasimäki olisi sisäpiiriinsä mynnähtänyt lammikko, vaan sitä, että minulle kävi niin kuin sille entiselle naapurin miehelle. Tiedättehän tyypin, joka meinasi lainata vasaraa naapurista? Asiaa aikansa vatvottuaan vasaran tarvitsija heittää kirveen naapurinsa olohuoneen ikkunasta sisään huutaen: "Pitäkää vasaranne!"

Valehtelisin, jos väittäisin, että kaikissa Suomen ortodoksisissa tsasounoissa ja pikku kirkoissa olisi hyvä ja lämmin tunnelma. Uppo-outoa vastassa saattavat olla hymyttömien mummojen kivettyneet selät tai mikä vielä pahempaa - jopa vihamielisten katseiden hyökyaalto.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, etten aistinutkaan epäluuloa vierasta kohtaan. Turhan yliherkkänä ihmisenä haistoin seurakuntalaisten keskinäisen kyräilyn, epäsovun sekä kangistuneet asenteet. Nyt kun olen seurakuntalehden päätoimittajana ollut tekemisissä kuuden seurakunnan kanssa, olen huomannut, että ongelmia on. Laiha lohtu on, että ongelmaseurakunnat eivät ole yksin. Ongelmia on miltei joka kulmakunnalla.

Pienissä seurakunnissa kivettyneet kasvot ovat pahemmin esillä.

Olen pongannut seurakuntia, joissa väki on jakautunut kanttori- ja pappipuolueisiin (Mikkeli). Lisäksi olen törmännyt seurakuntiin, jossa luottamushenkilöt tai seurakuntalaiset grillaavat paimentaan sekä ilmeisen selvästi myös päinvastoin (Varkaus). On muodostunut erilaisia hoveja ja klikkejä (Iisalmi). Joidenkin seurakuntien ongelmat kuuluvat päätyneen iltalehtien lööppeihin (Jyväskylä, alkoholistikirkkoherra, joka joutui viralta pois.).

Seurakuntalehdissä näitä asioita ei oikein voi käsitellä, sillä useasti kyseessä ovat puhtaasti henkilökemiat. Asiat eivät riitele. Ihmiset riitelevät. Joitain hyviä tuuletusyrityksiä on Solea-lehdenkin sivuilla ollut - ja kiitos tässä yhteydessä niistä.

Kajaanin kirkkoherra Pentti Hakkarainen kirjoitti uusimmassa Ortodoksinen kulttuuri-lehdessä (2/08) otsikolla Hengellisen väkivallan muotoja. Hakkarainen huomauttaa, että viime vuosina on hyvinkin kevyesti alettu käyttää ihmisestä käsitettä psyko- tai sosiopaatti. Totta, olen minäkin käynyt henkilöstöjohtamisen kurssin, jossa pyöriteltiin aihepiiriä sosiopaatti työyhteisössä. Tulin käsitteen sinne tänne rullaamisesta ahdistuksen valtaan. Olimme nimenneet ongelman, mutta meille ei annettu työkaluja siihen, miten asiassa päästään eteenpäin. Epäselväksi jäi myös se, kuka oikeasti on sosiopaatti ja olemmeko me johtajiksi opiskelevat mahdollisesti itsekin jossain määrin sellaisia.

Jospa nyt sitten alkaisimmekin pureskella norsua paloina ja jättää hetkeksi pahimmat leimakirveet syrjään. Hakkaraisen mukaan rakentavampaa olisi puhua luonnehäiriöisistä. Lievempi termi kuulostaa jo enemmän siltä, että asian kanssa voi elää. Sillä pakkohan meidän on tässä diversiteetissä jotenkin lonksotella huomiseen ja ylihuomiseenkin. Luonnehäiriöisten pappien on elettävä meidän luonnehäiriöisten seurakuntalaisten kanssa.

Miten olisi myös armon ajatuksen kirkastaminen ja sen ottaminen käyttöön rukouksesta "Herra Jeesus Kristus, armahda minua syntistä."? Mitäs jos joskus edes juteltaisiin siitä, mitä armo oikeasti ja käytännössä tarkoittaa?

Piispa Eevo Huovinen hehkuttaa Apu-lehdessä (28/08) körteistä: "Ovet ovat sepposen selällään, ei ole portsari kysymässä rahaa tai haistelemassa henkeä." Ovatko ortodoksisten kirkkojen ovet sepposen selällään?