Keskiluokka ei ole ”mun juttu”

julkaistu Kansan Uutisissa 5.8.2011

Sain kotikriitikoltani pyyhkeitä edellisestä kolumnistani. Kolumni kaipaa tarkennusta, sillä sen termit olivat kuulemma toimittajaslangia.

Savon Sanomien talousjohdon kopeissa 90-luvulla vierailleet mormonit olivat Keskisuomalaisen talousjohtoa, joka valmisteli yritysfuusiota.

Uusi kapitalismi synnytti Väli-Suomeen Savon Mediat Oyj:n, joka kaikesta uusliberalistisesta fiilauksesta huolimatta toimii ”osuuskuntapohjalta”, kuten jokin lipevä sijoitusviisas ylimielisesti jossakin huomautti.

Pääsin 90-luvulla seuraamaan sivusta vanhaa ja perinteistä savonsanomalaista henkeä. Toimittajien lojaalisuus ja ystävällisyys kosketti minuakin, joka olin vain savonsanomalaisen vaimo.

Tietenkään kaikki eivät rakastaneet toisiaan, mutta minusta tuntui siltä kuin toimitus olisi ollut suuri perhe – tai ainakin värikäs suku - tykkäämisineen, yhteisine lapsineen, vihoineen ja kaunoineen.

Kaikkein hienointa on, että vanhan toimituksen henki jossain määrin kantaa edelleen. Eläkeputkessa olevat tukevat toisiaan ja toimituksesta pudotetut tuntevat myötätuntoa niitä toimitus-suolakaivoksessa hikoilevia järjestelmän kannalta kilteiksi opetettuja kohtaan.

Oikeastaan käy sääliksi niitä kaikkia uuden kapitalismin toimittajia eri puolilla, joiden pitää olla alituiseen kauniita, rohkeita sekä sliipattuja ja joiden tehtävänä on tuottaa peräjälkeen toinen toistaan muistuttavia muovituolimaisia juttuja.

Tästä pääsenkin kolumnin varsinaiseen aiheeseen. Kyllähän se keskiluokkaa masentaa, kun pitää koko ajan pyrkiä kiipimään ja pysyttelemään pinnalla.

Taidan olla ehkä ainoa ikäluokkani eli 60-luvulla syntyneiden edustaja, joka jo 80-luvun lopulla tuli siihen tulokseen, että keskiluokka ei ole ikään kuin ole ”mun juttu”. Meillä ei vain enää ollut poliittisia rakenteita asioiden käsittelyyn eikä oikein enää kieltäkään.

Suoraan sukupolveni ydinjatkoksesta tulivat paskanheitto sekä kissantappo. Kukkahattutädit ovat nyt varmasti tukka pystyssä, mutta voin tässä myöntää: Kapitalismin marinoitumisen alkulähteillä tuntui juuri siltä. Tuntui samalta kuin Teemu Mäestä.

Oli vain hervoton vitutus ja edessä näkymätöntä pimeyttä. Aivan kuten niillä ranskalaisilla lähiönuorilla, joista Slavoj Zizek kirjoittaa: ”…halusittepa myöntää sitä tai ette, teeskentelittepä kuinka vahvasti tahansa, ettette näe meitä, me olemme täällä.”

Näppärästipä keskiluokka sitten painoi meidät haluttomat ja asemastaan huolestumattomat näkymättömiksi, marginaaliin. Meitä on muitakin, hyvä kirjailija Kjell Westö, jotka emme tunnista itseämme kahtiajaosta: joko porvariskumppaa pikku sormi pystyssä nurmella tai persuleijonapaita päällä bisseä kauppatorilla.

Pia Valkonen

joka on kukkkahattuiässä, mutta ei oikein osaa asetella sitä ylikasvaneen irokeesinsa tilalle ja joka on sitä mieltä, että Yhteishyvä on Voima-lehden ja Maaseudun Tulevaisuuden jälkeen Suomen kolmanneksi radikaalein lehti.