Liian helppo elämä

Julkaistu Kansan Uutisissa 1.5.2010

Vaikka osin olen sitä mieltä, että ruotsalaisen Ann Heberleinin tunnustuskirja En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, on keskiluokkaisen naisen joutavaa kitinää, on annettava Heberleinille kuitenkin yksi tunnustus.

Äidin rakkaudesta hän kirjoittaa osuvasti: ”Voisin kuolla lasteni puolesta. Uhraisin heidän puolestaan henkeni. Tappaisin heidän vuokseen, jos tarve vaatisi.”

Ehkä Heberlein on antautunut maanis-depressiivisyydelleen juuri sen vuoksi, että hän ei ole koskaan joutunut toden eteen. Hän on voinut kaivella mentaalihygieniaongelmansa nätistä navastaan.

Kirjassa on myös pitkälti kyse luokkaretkestä alaspäin.

Koskettava kuvaus tuikitavallisesta äitiydestä oli muutama Vihreä Lanka sitten (VL 16/10). Siinä yksinhuoltajatoimittajaäiti oli kutsunut kotiinsa kasvatusguru Jari Sinkkosen.

Kuvauksessa herätti se, miten yksin me olemme. Tilaa voisin kuvata sanalla atomisaatio. Tai Timo Harakan kapitalismihavaintoa mukaellen: ”Jokainen perhe tsemppaa omillaan.”

Tiedän, mitä on herätä syöttämään vauvaa kolmen tunnin välein ja tuntea kuukausikaupalla aivojen tilalla kova kivi. Ymmärrän, miksi jotkut panevat isommat lapsensa päiväkotiin voidakseen keskittyä nuorimmaiseen.

Minä kysyn, missä on se kuuluisa kylä, joka kasvattaa? Missä ovat mummit, kummit, ystävä, tädit, sedät, kun vauvat ovat pieniä ja todellista yhteisöllisyyttä kaivattaisiin kipeästi?

Olisin mielelläni jäänyt kotiin hoitamaan tyttäriäni, jotka melkein onnistuivat syntymään saman vuoden puolella. Olen sitä mieltä, että todellinen tasa-arvo on saavutettu vasta sitten, kun äiti ja isä kiistelevät siitä, kumpi saa hoitaa kotona lapsia.

Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että kotiin jäävää vanhempaa ei saa hylätä. On huolehdittava siitä, että hän saa joskus nukkua, ehtii syödä omalta lautaseltaan sekä voi puhua aikuisten kanssa - ja muustakin kuin kakkavaipoista.

Elämäni pahimpiin kokemuksiin kuuluu sukkahousuihin tarrautuva, itkevä pieni tyttö, jonka jouduin jättämään päivähoitajalle, kun piti lähtemän lapioimaan kasaan voittoja suurpääomalle. Se ei ollut lapseni epätoivoisen itkun väärti.

Vihreän Langan toimittajaäidillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin mennä töihin ja viedä lapsi päivähoitoon. Ei oikeastaan minullakaan, sillä perheen toinen elättäjä oli vasta maahanmuuttajakurssilla.

Tässäkin kohtaa olisi tarvittu kansalaispalkkaa. Vai onko kansalaispalkka niin pelottava ajatus sen vuoksi, että ihmiset saattaisivatkin herätä. Miksi uhrata lapsensa, ikääntyvät vanhempansa tai itsensä kapitalismille, kun kotoakin voisi löytyä mielekästä tekemistä?

Pia Valkonen