Kuka julkaisee suomeksi Jaan Kaplinskin ja Tõnu Õnnepalun kirjeenvaihtokirjan?

ti 13.6.2023

Tässä lyhennetty versio Tõnu Õnnepalu -esseestäni. Panin sen tarjolle Parnassoon sen jälkeen, kun lehden päätoimittaja Karo Hämäläinen oli torjunut ensimmäisen laajasti ja laveasti Õnnepalu ja Viron nykykirjallisuus -tietouttani esittelevän esseen.

Olen siitä niin vihainen, että kirjoitan blogiini Õnnepalusta maailman tappiin. Esseeni sisälsi uutisen siitä, että Virossa on ilmestynyt Jaan Kaplinskin ja Tõnu Õnnepalun kirjeenvaihtokirja Kirjad (Kirjeet, Aadam ja pojad, 2022).

Sitä ei ole juuri kukaan huomannut. Olenko minävittu ainoavittu, jokavittu seuraa Suomessa virolaistavittu kirjallisuuttavittu? Enkä minävittusaatana edes tykkää koko virolaisista, perkele!

ke 26.4.2023 

Virolainen kirjailija Tõnu Õnnepalu kieltäytyi valtionpalkasta, vaikka huoli toimeentulosta kuultaa lävitse hänen viime vuosiensa tuotannon. Kirjailija kertoo kieltäytymisestään Tuglas-seuran Elo-lehden esseessään. Essee on ensimmäinen luku Õnnepalun kirjasta Palkka. Kirja on ilmestynyt Virossa vuonna 2021.

Muotoilin asiasta kohteliaan kysymyksen ja pyysin Õnnepalun suomentajaa Jouko Väisästä lähettämään kysymyksen eteenpäin kirjailijalle. Suomentaja suuttui ja mykistyi. Hän oli jo aiemmin äyskäissyt, että saan luvan etsiä vastausta julkisista lähteistä. Ongelmana vain on, että suomalaisissa tiedotusvälineissä ei virolaisesta kirjallisuudesta juuri keskustella.

Niinpä googlaamaan ja käyttämään Googlen kääntäjää. Kävi ilmi, että Õnnepalun kieltäytyminen oli virolaisessa kulttuurikentässä ollut kuin paska tuulettimessa. Kollegat olivat alkaneet soitella Õnnepalulle ikäviä puheluita ja oli syntynyt kulttuuriskandaali.

Kirjoitan Õnnepalusta koko ajan samoja asioita, sillä ajattelin, että esseeni hänestä ilmestyvät jossain erikseen...

Õnnepalun kansainvälinen läpimurto oli hänen Emil Todena vuonna 1993 kirjoittamansa Enkelten siemen (Piiriik). Se oli paljolti sama tarina kuin kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Joonatanin kirja (Hind).

Kumpikin kertoo nuoresta rautaesiripun takaa Ranskaan saapuneesta homomiehestä. Kummassakin päähenkilön länsimaisena kumppanina on vasemmistolainen älykkö. Minäkertojien mielestä länsimainen vasemmistolainen on falski. Õnnepalun kunniaksi on sanottava, että hän aloitti länsimaalaisille ilkeilyn välittömästi ensimmäisissä kirjoissaan eikä vasta myöhemmin, kun oli tullut melkein unohdetuksi, kuten Milan Kundera.

Kirjailijan alkuaikojen suomentaja Juhani Salokannel huomauttaa teoksessa Viron kirjallisuus vuosituhannen vaihteessa – postmodernia ja modernia (kirjallisuustieteellisten lähdekirjojenkaan lukeminen ei vakuuttanut Parnasson päätoimittajaa, mölliäinen se Karo Hämäläinen, ihan myllikkä!) että Õnnepalun vastaanotto Suomessa 1990-luvulla ei ollut Viivi Luikin vertaista ja Õnnepalu Emil Todena jäi homokirjakauppojen kulttikirjailijaksi.

Neuvostoaikaan 1940-1950-luvulla Viron kirjallisuus oli jakautunut kahtia: oli pakolaiskirjallisuutta ja neuvostokirjallisuutta. 1990-luvulla kulttuuri kokonaisuudessaan menetti asemansa Viron yhteiskunnassa. Kirjallisuus ja taide jäivät marginaaliin ja taiteilijat saivat keskittyä työhönsä ilman yhteistä kansallista tehtävää. Kirjallisuuden kansallinen tehtävä neuvostokolonialismin viimeisinä aikoina oli vahvistaa virolaisuutta.

On vaikea tietää, mikä tällä hetkellä Virossa puhuttaa, mutta jotain kertoo se, että Sammakko on julkaissut suomeksi kirjailija, biologi ja semiootikko Valdur Mikitan Lingvistisen metsän ja Kantarellin kuuntelun taidon.

Sekin on kuvaavaa, että Mikitan Suomen-julkaisija on Sammakko, Õnnepalun Kirjokansi ja Leelo Tungalin Arktinen Banaani. Virolainen kirjallisuus ei suuria kustantajia näytä kiinnostavan. (Huhuu, kuuleeko kukaan? Haloo? Haloo?)

Helsingin Sanomien kriitikko Vesa Rantama (HS 15.4.2023) esimerkiksi kuittaa, että Mikitan teokset olisi Suomessa alunperinkin niputettu marginaalihörhöilyksi ja semiootikko olisi meillä saanut kustantaa itse omat kirjansa. Marginaalihörhöilyä Suomen kulttuuri-ilmastossa Rantaman havaintojen mukaan lienee Kantarellin kuuntelun taidon etnofuturistinen alaotsikko Itämeren-suomalaista maailmankuvaa etsimässä.

Etnofuturismia on sanottu ainoaksi Virosta lähtöisin olevaksi kansainväliseksi taidesuuntaukseksi. Tohtori Kari Sallamaa kertoo kirjassa Viron kirjallisuus vuosituhannen vaihteessa, että etnofuturistit olivat aluksi provokaattoreita.

Nyt kun Viro on jälleen itsenäinen, Kari Sallamaan mukaan kansan määrittäminen yhdeksi etnokseksi ei ole enää tarpeen. On etnosten mosaiikki: pohjois- ja etelävirolaiset sekä Viron kansallisuuden hankkineet venäläiset.

Valdur Mikita listaa Kantarellin kuuntelun taidossaan virolaisia taiteilijoita, joiden elämänkatsomuksessa on aimo annos luontorakkautta. Kirjailijoista Mikitan listalle ovat päässeet Jaan Kaplinski ja runoilija Uku Masing. Mikitan listalla ei ole Tõnu Õnnepalua.

Kantarellin kuuntelukirja on Virossa julkaistu vuonna 2017 ja kuin vastaiskuksi Õnnepalu on Virossa vuonna 2018 julkaisemassaan kirjasessa Vilsandin kesä kuvannut saaren kellokukkia, maksaruohoja, kangasajuruohoja, keltamataroita, päivänkakkaroita, neidonkieliä ja tähkätädykkeitä.

Hän kirjoittaa kukista jopa siinä määrin, että virolainen kriitikko Andreas Walden on artikkelin Paratiisin Tõnun jatkumo mukaan arvellut, että Õnnepalu olisi mieluummin kasvi kuin ihminen tai edes eläin.

…

Õnnepalu valmistui Tarton yliopistosta vuonna 1985. Sen jälkeen hän työskenteli Hiidenmaan Laukassa biologian-, kemian-, maantieteen- ja välistä myös historianopettajana. Opettajan työhön kuului myös koulun lämmittäjän sivutoimivirka.

Õnnepalu kertoo halunneensa nimenomaan maaseudulle. Lauka ei ollut edes tarpeeksi maaseutua, sillä lähistöllä sijaitsi Kõrgessaaren kolhoosi. Siellä traktorit pörräsivät ja kolhoosityöläiset parveilivat.

Opettajavuodet Hiidenmaalla löytyvät Anton Nigovin nimellä ilmestyneessä päiväkirjamuotoisessa teoksessa Harjutused (Harjoituksia, 2002). Valitettavasti teosta ei ole suomennettu.

Õnnepalu julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1985. Tarton opiskeluvuosinaan hän pääsi Jaan Kaplinskin keskustelupiiriin. Runoilija Kaplinski kutsui kotiinsa runoudesta kiinnostuneita opiskelijoita ja oli näille esikuvana. Õnnepalu kertoo, että Kaplinskin runokokoelma Ilta tuo takaisin kaiken (Õhtu toob tagasi kõik) vaikutti hänen runoutensa teemoihin sekä ilmaisuun.

Virossa onkin ilmestynyt kirja Jaan Kaplinskin ja Tõnu Õnnepalun kirjeenvaihdosta Kirjad (Kirjeet, Aadam ja pojad, 2022). Kirjeistään viimeisen Õnnepalle mestari kirjoittaa paria viikkoa ennen kuolemaansa. Kaplinski sanoo siinä, että terveys on kehno eivätkä sormetkaan enää tottele.

Õnnepalu kieltäytyi Viron valtionpalkasta (tämäkin on mielestäni kulttuuriuutinen!)

Teoksessaan Pariisi – kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin Tõnu Õnnepalu toivoo lähes epätoivoisin sävyin; Olisipa jotain työtä, josta saisi palkkaa edes kahdeksi seuraavaksi vuodeksi.

Pariisin minäkertoja tarkkailee erilaisia työläisiä. Roskakuskeja esimerkiksi. Minäkertoja tunnistaa ammattien ja töiden hierarkiat, eikä ole epäilystäkään, että hän joskus muka ryhtyisi roskakuskiksi. Vaikka olisihan aivan toista olla roskakuski Pariisisssa kuin Tallinnassa.

Puutarhurina kirjailija on Englannissa ollutkin. Ajasta syntyivät tarkkapiirteiset ja analyyttiset pikku esseet kokoelmassa Englantilainen puutarha (2022). Kokoelmasta löytyy ylimielinen ajatus: ”Onko kenenkään unelma levittää asfalttia, onko kenenkään unelma siivota hotellihuoneita tai lypsää lehmiä?”(s. 171)

Englantilaisessa puutarhassa Õnnepalu tekee briteistä yhtä tarkkoja havaintoja kuin Michel Houellebecq ranskalaisista Maastossa ja kartassa. Õnnepalun minäkertoja lukee metromatkalla brittiläisen kirjallisuudentutkijan Terry Eagletonin kirjaa Miksi Marx oli oikeassa. Viereen istahtaa nuori mies humalassa ja julistaa, että kohta tulee vallankumous ja jokainen voi vallankumouksen jälkeen tehdä mitä haluaa. Õnnepalu lisää, että voi ryhtyä katukauppiaaksi, kulkuriksi, mierolaiseksi, kerjäläiseksi, murhaajaksi, pakolaiseksi, kuolleeksi tai diktaattoriksi. (Englantilainen puutarha s. 214 – 217).

Õnnepalu huomaa, että Englanti on mallinäyte kapitalistisen järjestelmän sopeutumiskyvystä. Siksi Marxin opetukset saattoivat syntyä vain Englannissa. Hän tulee siihen tulokseen, että porvarillinen, demokraattinen, kapitalistinen järjestelmä on paras mahdollinen, vaikka se ei olekaan hyvä eikä oikeudenmukainen.

Sitä paitsi englantilaiset ovat oppineet Marxilta vallankumouksen välttämistä. Luokkaviha kanavoituu keltaisessa lehdistössä kuningasperheen kautta.

Sentimentaalinen, uskonnollinen vastavirtamies

Kirjassaan Palkka Õnnepalu ilmaisee harminsa siitä, että häntä on sanottu sentimentaaliseksi kirjailijaksi. Moneen otteeseen tuotannossaan kirjailija on kuitenkin tunnustanut, että matkusti nuorena Pariisiin, jotta löytyisi joku. Pariisissa neljännesvuosisata myöhemmin kirjailija toivoo, että olisipa edes joku, jonka kanssa syödä ja juoda.

Lisäksi Õnnepalun teksteistä tihkuu masennus. Kahden vuoden ajan Enkelten siemenen jälkeen hän vajosi. Palkan ensimmäisessä luvussa kirjailija ei enää vihjaile. Masennus on demoni, se on elukka, se on vähä-älyinen ja typerä.

Õnnepalulle ei olekaan samantekevää, kun isä kuolee, kuten Albert Camus´n Sivullisen minäkertojalle äidin kuolema oli, vaikka Õnnepalun suhde isäänsä on ollut monimutkainen. Eikä kirjailijan suhde ole välinpitämätön petolliseen A:hankaan. Ensin tämä on rakas pikkuinen ja sitten Pariisi-kirjassa onkin haavoittavasti asettunut uuden rakkaansa kanssa kirjailijan omistamaan taloon (s. 51).

Kirjailijaa harmittaa myös se, että häntä on sanottu uskonnolliseksi kirjailijaksi. Voisiko teologinen kirjailija olla paremmin nieltävissä, sillä Õnnepalu kirjoittaa avartavia teologisia esseitä? Hän aloittaa jostain triviaalista arkipäiväisestä asiasta kuin ohimennen ja etenee huimaa vauhtia kohti syvyyksiä tai korkeuksia.

Homoseksuaalisuusteeman Õnnepalu vaikuttaa tyhjentäneensä Enkelten siemenessä ja Joonatanin kirjassa. Miltei ainoa viittaus siihen suuntaan tulee Vilsandin kesän alkupuolella: ”Näyttämön edessä aloin pelätä, aloin hävetä itseäni, rumuuttani, homouttani (nytkin tuo sana ilmestyy sormenpäitteni alta kuin inhottava käärme), pelkuruuttani.” (Vilsandin kesä, 2018, s. 15).

Artikkeli Paratiisin Tõnun jatkumo tulee siihen tulokseen, että kirjailija on asunut paratiisisaarellaan naisen kanssa. Lähes kolmetoista vuotta saarieloa löytyy kirjasta Paratiisi (suom. 2017).

Kirjokansi otti Paratiisista toisen painoksen, sillä ensimmäinen myytiin parissa viikossa loppuun sen jälkeen, kun kirjasta oli ollut positiivinen arvio sekä Maaseudun Tulevaisuudessa että Helsingin Sanomissa. Helsingin Sanomiin Paratiisi päätyi maaseudun puolustajaesseistin Matti Mäkelän ansiosta. Tämän vaimo Helmi Järviluoma-Mäkelä sai kirjan kustantajalta ja luki sitä kotonaan. Kirjailija Mäkelä kyseli, mistä kirjassa on kyse, selaili hieman, luki kokonaan, hurmaantui ja päätti kirjoittaa siitä Helsingin Sanomiin.

Kaikkihan me olemme kirjailijoita

Ehkä syvä pettymyksen pohjavire Tõnu Õnnepalun tuotannossa johtuu siitä, että kirjoilla on nykyään enemmän kirjoittajia kuin lukijoita.Pariisin minäkertoja huomaa sen kirjan loppupuolella. Minäkertoja muistaa yht´äkkiä, että Pariisissa oli ammoin Kirjailijoiden katu, rue des Écrivains (Pariisi, 2022. s. 134). Siellä työskentelivät kirjoittajat. Pariisilaiset saattoivat astua sisään ja antaa kirjoittajan kirjoittaa. Joko pyyntö- tai rakkaus- tai petoskirjeen tai pelkästään kirjeen. Kirjeiden kirjoittajien kojuja ei ole tarvittu enää pitkään aikaan, kuten nykyäänkään ei tarvita kirjailijoita.

Ihmiset kirjoittavat kirjansa itse.

Rautavaaralla 26. huhtikuuta 2023
Pia Valkonen
kirjablogisti