Miksi Tõnu Õnnepalu meni takaisin kaappiin suurin piirtein Joonatanin kirjan kirjoittamisen jälkeen?

 to 6.10.2022

Tuijotan lausetta. Sydämeni alkaa takoa ja kainaloni hikoavat. Lause on ollut minulta kadoksissa kesästä lähtien.

Olin alkukesällä kantanut virolaisen Tõnu Õnnepalun (s. 1962) kahta vihkosen kokoista kirjoituskokoelmaa puhelinpussukassa. Ompelutin pussukan Rautavaaran työttömien työpajalla.

Matti vihaa puhelinpussukoitani. Hänen mielestään ne ovat naurettavia ja noloja. Usein ne suttaantuvatkin, mutta tärkeintä on, että pussukkaa ei välttämättä tarvitse sulkea. Työttömien pajalta tilaamassani on vetoketju, mutta vetoketju on pehmeä ja taipuisa, enkä juuri koskaan pane sitä kiinni, sillä haluan, että saan kaivettua puhelimen nopeasti esille.

Matin mielestä kaiken tulee olla ryhdikästä ja tyylikästä. Minusta työttömien pajan käsityön paras osa on hellyttävä pitsikoriste, se on ommeltu tummalle farkkukankaalle. Pidän myös fuksian värisestä vetoketjusta. Minut on vihitty Matin kanssa fuksian värisessä häähameessa, johon yhdistelin anarkistisesti puseron, jonka hihoissa on aukkoja. Yhdestä aukosta pilkottaa tatuointi, Petri Pihlajamaan tribaali.

Matti inhoaa erityisesti tatuointiani.

Minä puolestani petyin lapinlahtelaisen naispuolisen kukkakauppiaan suunnittelemaan hääkukkakimppuun. Se oli laimean vaaleanhailakan punaisista ja oranssiin vivahtavista ruusuista ja joistain violettiin kääntyvistä pikku pionihörselöistä.

Hain nyt salin, lue makuuhuoneemme, ison kamarin, puolelta häävalokuvakoosteen. Näen hääkukkakimppuni eri tavalla. Kimppu on juuri sopiva sähäkkään asuuni. Valokuvan minä hehkun kuin hiiren nielaissut kissa. Kimppu ei hyökkää katsojan silmille eikä toisaalta sula puserooni. Marialla ja Annalla on vaaleanpunaiset mekot ja Matti näyttää nuorelta älyköltä. Olimme silminnähden onnellisia, vaikka tunnistimme heti suhteemme alussa toisistamme piirteitä, joita inhosimme.

Haluaisin oppia ompelemaan. Matin äiti ja isän sisko osasivat ommella. Materiaalia meillä olisi. Kahvipusseista saisimme paratiisimme kannellisia säilytyslaatikoita loppuiäksemme.

….

Huomasin ensin, että Lopetuksen enkeli mahtuu puhelimeni kanssa samaan pussiin. Kun olin sen ahminut, kannoin mukanani Vilsandin kesää.

Luin pikku kirjasia aina, kun oli sopiva väli. Lauseen, joka katosi, luin paratiisimme jokilaiturilla. En muista, oliko tarkoitukseni pestä Pimu-koiravainaan talvella likaama matto, vai muutenko vain lojuin siinä. Koska muistikuviini liittyy Matti, en tainnut lojua laiturilla vain nautiskennellakseni. Todennäköisesti tarkoitus oli pestä mattoja.

Osallistuin pesuun kurkottelemalla vettä joesta ja valelemalla mattoja sitä mukaa, kun Matti raastoi niitä rappuharjalla.

Tajusin, että lause, joka piiloutui minulta, on tärkeä, mutta sitten kirjasen ja minun väliin tuli orjapiiskan sivallus. Matti antoi käteeni ämpärin ja mulkaisi. Sutaisin nopeasti lyijykynällä sivunumeron kirjasen pahvikannen sisäpuolelle.

….

Pyysin keväällä sähköpostitse Kirjokannen Jussi Virratvuorelta virolaisen kirjailijan Tõnu Õnnepalun yhtä kirjaa. Vain yhtä. Tilaamani kirja oli Valheiden katalogi - Englantilainen puutarha.

Virratvuori lähetti kokonaisen laatikollisen Õnnepaluja.

Olin aiemmin lainannut Õnnepalun Paratiisin kirjastosta, koska Maaseudun Tulevaisuuden arvostelija oli pitänyt siitä. Lainasin pätkän kritiikistä blogiini: "Ainoastaan sen kautta, että me muistamme, millaista oli, kaikkea sitä raskasta ja synkkää, me voimme nähdä, kuinka kaikki on heleää ja kirkasta ja kevyttä." (Tönu Önnepalu Paratiisi, Kirjokansi 2017, lainaus löytyi Paratiisi-kritiikistä Maaseudun Tulevaisuudesta ma 12.2.2018)

Koska Maaseudun Tulevaisuuden nettisivut ovat Suomen lehdistön huonoimmat, en saa haulla selvitettyä, onko lainaus kirjasta vai kritiikistä. Joka tapauksessa luulin, että kirjasta, ja petyin.

Paratiisista puuttuivat melkein kokonaan ihmiset. Palautin sen kirjastoon. Pääsin kirjaa jonkin matkaa, mutta sitten teksti alkoi lipua silmieni ohitse enkä saanut mistään kiinni.

...

Ahmin pyytämäni kaksioisaisen esseenkokoelman Valheiden katalogi – Englantilainen puutarha liian nopeasti. Hirnahtelin useassa kohdassa Õnnepalun hiljaiselle huumorille. Joitain kohtia merkitsin ylös. Kokoomateoksen lopussa jäi tyhjähkö olo.

Jotain jäi tavoittamatta. Seuraavaksi luin nopeaan tahtiin sekä Lopetuksen enkelin että Vilsandin kesän. Tajusin eteneväni väärässä järjestyksessä ja tilasin äkkiä Rutakon kirjastoverkosta Mandalan sekä Huutonetistä Õnnepalun Emil Todena kirjoittaman esikoisen Enkelten siemenen.

Enkelten siemenen revin Finlandia-nettiantikvariaatin pakkauksesta heti postilaatikolla. Kävelin se käsissäni auki jonkin matkaa ja istuin kotitiemme vasemmalla puolella olevalla pikku hiekkakuopalla Savon Voiman hylkäämin sähkötolppien päällä. Oli paras aika kesästä. Itikoita ei vielä ollut eikä liian kuuma.

Metsästä työntyi esille vaaleanvihreää. Kesäkuun alun kylmät olivat takana.

Kävelin ja luin kirjaa. Vastaan tulivat Viljo ja tämän vaimo kävelysauvojen kera. Mökkikausi oli jo alkanut ja Lievosten lähiössämme oli liikennettä. Sen vuoksi mukanani ei ollut vartiokoiraa, Pyryä.

Pyry on sitä mieltä, että sillä on oikeus tuhahdella uhkaavasti kaikille, jotka liikkuvat kotitiellämme. Se vähät välittää siitä, että me olemme vain ostaneet Lievosten lähiön päätalon. Me olemme täällä suvun siunauksella ja pihassamme saa käydä kaivolla sekä roskiksella.

Vartiokoiramme on sitä mieltä, että ei saa.

Olen lukenut nyt runoja lukuun ottamatta kaiken Õnnepalulta käännetyn, jonka olen käsiini saanut enkä vieläkään ihan ymmärrä, miksi en ymmärrä. Ehkä kaikki kääntyy paremmaksi sitä mukaa, kun kirjoitan esseekokeilujani Õnnepalusta.

Ikään kuin Õnnepalun tekstin päällä olisi himmentävä kalvo. Kirjailija ei tule esiin. Ei ota tilaa. Piilottelee. Ärsyynnyin.

(Lisäsin tähän monikon ti 13.6.2023, sillä aion jatkaa esseekokeilujani Õnnepalusta. Etenkin siksi, että Parnassolle ei kelvannut kolmas kirjoittamani Õnnepalu-esseeversio. Ensimmäinen kolmas versio oli kuulema liian spesifi ja yhtä aikaa sekava. Kirjoitin vahvasti lyhennetyn version ja tarjosin sitä. Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen ei suostunut edes vastaamaan, miksi lyhennetty versio ei kelpaa. Sen jälkeen aloin vittuilla Parnasson päätoimittajalle blogissani.

Jos kirjoittaa, että Parnasson osalta joudun kuitenkin valitettavasti sanomaan tekstitarjoukselle ei kiitos, saa luvan kestää vittuilua. Ensinnäkin kaikki, jotka käyttävät ilmaisua osalta, pitäisi hirttää munistaan. Lisäksi olisi pitänyt olla possessiivisuffiksi: tekstitarjouksellesi.

Toisaalta voi olla, että saan vittuilla Parnasson päätoimittajalle blogissani niin paljon kuin haluan. Kukaan tuskin lukee tätä.)

…

Lause, joka katosi, löytyy Vilsandin kesän alkupuolelta. Mielestäni se piiloutui. Kirjasen alussa Tõnu Õnnepalu saapuu saarelle. On heinäkuu ja kirjailija kuvaa joka ikisen horsman, tädykkeen ja vihneen.

Ilmeisesti olin tuskastunut kukkakuvaukseen, sillä minulta meni ohitse, kuka virolaisen kulttuurin suuruus saarella oli vuosikymmeniä aiemmin asunut. Kirjailija majailee tämän saaritalossa ja tulee siihen tulokseen, että on parempi, jos ei tunne henkilökohtaisesti ihmistä, jonka runoja tai tekstejä lukee.

Talo on runoilija Aleksander Suumannin (1927 – 2003). Runoilija oli paiskannut vuosia aikaisemmin talonsa oven kiinni eikä enää palannut sinne. Tõnu Õnnepalu on sitä mieltä, että toisen rakentamaan taloon on parempi asettua kuin omarakentamaan.

Sillä tavoin puitteet eivät ole omaa syytä. Me asumme nälkämaan paratiisissamme vanhan isännän Jussi Lievosen (s. 1905) rakentamassa talossa. Jussilla ja hänen vaimollaan Miinalla oli 11 lasta: Arvo s. 1928, Toimi, Tyyne s. 1931, Martti s. 1934, Matti s. 1936, Hilja s. 1938, Helli, Viljo s. 1947, Pertti s. 1949, Pirjo s. 1950 ja Teijo s. 1954 – 53.

Talomme on valmistunut vuonna 1952. Nuorin syntyi uuteen ja hienoon taloon, ja kuoli aivan pienenä. Jokaisessa huoneessa on isän muuraama uuni ja pihalla isän kaivama kaivo.

Kaivoa ei ole merkitty tontillamme rasitteeksi, mutta halusimme kauppakirjaan merkinnän siitä, että talomme ympärille kesämökkinsä rakentamilla Lievosilla tai heidän perillisillään on mahdollisuus hakea siitä vetensä.

Me emme ole toistaiseksi muuttaneet talossa tai piharakennuksissa juuri mitään, mutta tunnistan Matissa halun muokata tilasta omanlaisensa. Hän aloitti saunasta. Lauteet piti kääntää toiseen asentoon.

Kaikin mokomin ajattelin, vaikka minusta kääntämisellä emme voittaneet mitään. Muutenkin olen samaa mieltä kuin Tõnu Õnnepalu: ”Talo on vain hieno puukehys, jonka kautta katsomme ulos.” (Õnnepalu, Vilsandin kesä, 2018, s. 49)

Meidän iskä oli samaa maata kuin Matti. Isä rakensi eläketalossaan kaiken uusiksi. Ennalleen ei jäänyt mikään. Rakennukset joutuivat vaihtamaan paikkaa ja pikkuruisen päätalon päälle hän rakennutti isohkon omakotitalon, mutta pihaliiterin hän ehdoin tahdoin halusi pienentää.

Minä aina sopeudun. En jaksa vaivata päätäni laattasauman värisävyllä. No, ehkä Heikki-pojan kamarin verhot vaihdan, sillä verhokuosin valkea pohja on kamarin uunin savupäästöistä harmaa.

Aion hankkia Lapinlahden Marimekosta iloisen värisiä kangaspakan loppumetrejä ja ommella jokaisen verhopuoliskon isossa sekä pikku kamarissa eri kankaasta. Tarvitsen kahdeksan eri kuosin verhonpätkää.

Toisaalta Marimekon liikkeessä on muistaakseni ompelupalvelu.

…

Jos oikein toisella lukukerralla Vilsandin kesästä ymmärsin, Õnnepalu on ollut saarella kaksikymppisenä. Hän tutki joitain kasvimaantieteellisiä koeruutuja, vaikka olisi mieluummin ollut todellisella näyttämöllä, eikä Vilsandin yksinäisillä, merentakaisilla.

Wikipedian mukaan Õnnepalu opiskeli Tarton yliopistossa vuosina 1980-85 kasvitiedettä sekä ekologiaa.

…

Väärään Vilsand-kirjaseen piiloutunut lause kuului näin: ”Näyttämön edessä aloin pelätä, aloin hävetä itseäni, rumuuttani, homouttani (nytkin tuo sana ilmestyy sormenpäitteni alta kuin inhottava käärme), pelkuruuttani.” (Õnnepalu, Vilsandin kesä, 2018, s. 15)

…

Õnnepalu on omasta mielestään ruma homo ja vielä kaiken lisäksi sana homous on hänelle inhottava asia, joka ilmestyy käärmeen lailla kuin itsestään sormenpäiden alta. (ti 13.6.2023 muutin esseen otsikoksi Miksi Tõnu Õnnepalu meni takaisin kaappiin suurin piirtein Joonatanin kirjan kirjoittamisen jälkeen?)

…

Menin ihan mykäksi. Koko Õnnepalun tuotanto leimautui siinä samassa yhdeksi pitkäksi masennuspuuroksi. Kiukkusin siitä lähtien hänen tekstejään lukiessani. Miten voi olla identiteettinsä kanssa niin solmussa? Iloa aistin vain hetkittäin, kuten pikkuruisen epäsovinnaisen vilkutuksen verran kaksoiskokoelmassa Valheiden katalogi – Englantilainen puutarha. Siinä kirjailija ja A raahaavat polttopuita taloon sisään ja yläpuolella lentävät Nato-hävittäjät kuin jotkut jumalat (Valheiden katalogi 2020 s. 16).

Kirjailija ja A vilkuttavat hävittäjille. Se oli hienovaraisen hassua. Absurdia etupäässä. Niin absurdia, että muuttuu hilpeäksi.

Lisäksi putosin hervottomaan vitutukseen; olin lukenut Valheiden katalogi – Englantilainen puutarha -koosteen tajuamatta, että kirjoittaja on homo!

Helvetin pelkuri! Pelkuruuttaanhan kirjailija häpesi kohdassa, jossa homous vilahti käärmeenä esille. Sitä paitsi en tajua mitään. Ensin Õnnepalu on Suumannin talon pihalla ja sitten lukee runoja pelastusvenevajassa. Ilmeisesti yleisöäkin on, sillä joku halusi oikeasti kuulla hänen runojaan.

En usko, että pelastusvenevajassa on vain vanhoja airoja tai pelastusrenkaita. Sadattelen Õnnepalun tajunnanvirtaa. Kirjailija Teppo Kulmala kirjoittaa Paratiisi-kritiikissään Keskisuomalaisessa, että Õnnepalun kertoja pitää verkkaisista konjunktiolauseista (KSML 10.11.2017). Siinäpä kaksi epäselvää heppua: Kulmala ja Õnnepalu.

Õnnepalu-kirjoitukseni jälkeen (jonkin niistä. Lisäys ti 13.6.2023) alan ruotia Kulmalaa ja tämän Tupakoivaa kalaa. Jos olen selviytynyt Õnnepalun verkkaisista konjuntiolauseista monen kirjan verran, selviydyn ehkä Tupakoivan kalan symbolismista.

Lisään hämärien kirjailijoiden listalleni mukaan kolmannenkin: Jouni Tossavaisen. Vaikeaselkoisen kirjailijakolmikon tutkimisessa hurahtaa rattoisasti loppuelämä.

…

Ruma homo? En pääse tästä nyt irti. Olen naimisissa kauniin miehen kanssa. Matti on kuin suoraan Touko Laakson homotaulusta. Leveät hartiat, kapea lantio, suora nenä, klassiset kasvonpiirteet. Jos mieheni olisi homo, hän olisi kaunis homo. Moni mieskin on häneen ollut ihastunut.

Olen hääkuvissamme kuin hiiren nielaissut narttukissa, koska haavissani oli hyvä periyttäjä.

…

Olen rakastellut ensimmäisen suomalaisen avioliittoni aikaan venäläisen kauniin miehen kanssa. Hänellä oli vihreän-ruskeat silmät ja ripset kuin kauriilla. Peppu oli hyvin kehittynyt, sillä mies oli nuorena harrastanut kaunoluistelua. Välillä tunsin häntä kohtaan pikkuruista aavistuksenomaista inhoa. Hän puhui joskus kumman naismaisella, kimeähköllä äänellä. Matilla on joskus kamala tyttömäinen kikatus. Lisäksi kumpikin on mieheksi aivan liian kaunis. Ja pidin kauniita miehiä hieman – jos ei nyt tyhminä, niin en kovin syvällisinä.

Olen vakuuttunut siitä, että jos miehellä on kauniit kasvot, hänen ei tarvitse olla kovin tarkkanäköinen. Flaksi käy muutenkin. Nyt Matti on rypistynyt ja vanhentunut. Häneen on tullut kaipaamani särmää, teräväkatseisuutta ja jopa älyä.

…

Mietin, jätänkö äskeisen kohdan kirjoitukseeni. Jätän, sillä haluan osoittaa, että myös minä olen ollut järjettömän kohtuuton aviopuolisoani kohtaan. Matti teki saman tempun minulle. Oli hirvittävä, hirviömäinen liero.

Uskalsin olla aikoinani hirviömäinen liero ja tulin siihen tulokseen, että en halua olla sellainen enää. Koska pääsin kaavamaisesta käyttäytymisestä eroon, uskon, että Matillakin on mahdollisuus päästä, vaikka kaikki sanovat, että patologinen pettäjä ei parannu. Parantuupas, minäkin parannuin.

Uskon mieheeni. Jos hän pettää luottamukseni, shit happens. Ei enää voi syvemmältä viiltää.

Tämä ei liity kirjoitukseeni virolaisesta kirjailijasta, mutta jätän mukaan, sillä muuten kohta vihreän-ruskeasilmäisestä liian kauniista venäläismiehestä johtaa harhaan. Tahdon sillä – niin mitä? Koetella joitain rajoja – voinko kirjoittaa noin vai pyyhinkö pois?

Myös Tõnu Õnnepalu kirjoittaa jotain kohti (Mandala s. 138). Koettaa tavoittaa jotain. Tarkalla lukemisella lukijakin tavoittaa sen. Ratkaiseva tekijä oli töräys rumasta homosta (Vilsandin kesä s. 15). Se tuntui ensilukemalta aivopierulta.

…

Oliko lasteni biologinen isä kaunis? Ehkä ei, hän oli erikoisen näköinen. Hän muistutti vaarallista kissaeläintä silmineen, jotka olivat välillä kiukusta keltaiset. Välillä vihreät ja välillä harmaansiniset.

Sitä paitsi. Ulkonäöllä ei ole väliä. Lasteni venäläis-tsuvassi isällä oli iso ... nenä. Tai siis ulottuvuuksia tehdä minut raskaaksi.

…

Olen Õnnepalulle raivoissani. Valheiden katalogissa hän kirjoittaa alavireisesti, että vaikka on paaston aika, hän ei paastoa. On hän paastonnut. Se ei kuitenkaan johtanut mihinkään, kuten mikään ei ole johtanut mihinkään.

Inhoan tällaista asennetta. Inhoan vieläkin enemmän sitä, mitä Õnnepalu sitten kirjoittaa. Vain kirjoittaminen on johtanut. Johonkin. Kirjoittaminen. Siis valehtelu. (Valheiden katalogi s. 13) Haista paska, haluan huutaa!

Olen kurkkuani myöten täynnä kirjailijoita, jotka kerta toisensa jälkeen keksivät, että kaikki onkin valehtelua. He voivat mennä piiloon ammattilaisuutensa, toisin sanoen valehtelun, taakse. Tätä ammattilaiset ovat toistaneet parin vuosikymmenen ajan. Viimeksi asia monistui Kari Hotakainen Apu-lehden haastattelussa: ”Kirjailijan ammatti perustuu puhtaasti valehteluun, mielikuvitukseen ja toisen asemaan asettumiseen.” (Apu 1.10.2022)

Hotakainen läimäytti itseään poskelle ottamalla samaan lauseeseen sen, että kirjailijan ammattiin kuuluu lisäksi toisen asemaan asettuminen. Kumma rinnastus – ensin korostetaan kirjailijan ammattivalehtelijan roolia ja sitten asetutaankin toisen asemaan. Kiinnostavaa.

Miksei voi kaikin tavoin - toisen asemaan asettumalla, kirjoittamalla itsestä, verhoamalla omat tuntemukset fiktioon tai ihan mitä tahansa - pyrkiä totuuteen tiedostaen samalla, että totuus on tilanne- tai aikakausisidonnainen suure?

Totuudellisuutta voi mitata vain kunkin sen hetkistä elämäntaustaa vasten. Ja moni asia voi olla totta yhtä aikaa, sanoi sosiaalipsykologi, antropologi, psykoterapeutti ja kirjailija Katriina Järvinen Riikka Suomisen radio-ohjelmasarjassa Vallattomia parisuhteita.

Kuuntelin radio-ohjelmasarjan elämäni ankeimpiin kuuluvana kesänä, 2020, kun keväällä oli käynyt ilmi, mitä kaikkea mieheni oli minun tietämättäni puuhaillut. Lupasin itselleni, että en kirjoita tästä Õnnepalu-kirjoitukseeni, mutta on aivan pakko, sillä kesä ei täysin ollut elämäni ankein. Kesällä 2020 moni asia oli totta yhtä aikaa enkä itselleni yllätyksenä revennyt monihaaraisiin totuuksiin. Jäin henkiin, vaikka välillä tuntui siltä, että en jää.

Kuulostan Õnnepalulta. Ensin hän väittää yhtä ja useasti kumoaa itsensä jos ei nyt ihan seuraavassa lauseessa niin seuraavassa kappaleessa.

…

Tätä kirjoittaessani paljastuu se, että olen ilmeisesti loikkinut läpi Valheiden katalogi – Englntilaisen puutarhan. Loikkimiseni oli innostusta. Olen harpponut lyhyistä, blogimerkinnänomaisista, luvuista toiseen kevyin jaloin.

Esimerkiksi luvussa Perhe Õnnepalu yleistää, että pyrimme eroon perheestä koko elämämme ajan. Olen siinä kohtaa varmaan ajatellut, että puhu vain omasta puolestasi.

Toisella lukukerralla huomasin, kuinka koskettavaa oli, että kirjailija puhuu pseudoperheestä – jos perinteistä perhettä ei ole. Tai ei se ole pseudo, kun kerta on olemassa, Õnnepalu kumoaa edellisen lauseen. Kissa tai koira. Häkkilinnut. Ystävättäret. Juomaveikot. Luostariveljet. Työ- ja puoluetoverit. Joku huolehdittava vanhus. Jonkun sukulaisen lapsi. Joku elämäntoveri. A on kirjailijan perhe.

Kirjailijan isä täyttää 96. Hän oli kysynyt kirjailijalta, kenelle tämä jättää varallisuutensa: ”Hänellekö, jonka kanssa elät nyt yhdessä?” No höpsistä! Ensilukemallakin olisi pitänyt osata päätellä jotain pojan seksuaalisesta suuntautuneisuudesta.

Ajatuksenvirta perheestä päättyy siihen, että vanhempien osa on jäädä kauas, ainakin sadan kilometrin päähän, elämään omaa tylsää elämäänsä ja lasten on mentävä eteenpäin, uskallettava, näin ymmärsin.

Turvalliset vanhemmat ovat tylsiä. Tylsät vanhemmat ovat turvallisia.

Mandalan (s. 137 -138) kirjailija paljastaa loukkaantumisensa kirjallisuuskriitikkoon, joka teki Õnnepalusta psykoanalyysin sen perusteella, että tämä oli jossain kirjassaan – ei kerro kirjan nimeä – kirjoittanut, että perhe on kiva ja sukulaiset hyviä, edellyttäen, että sinun ja heidän väliin jää matkaa vähintään sata kilometriä.

Mandalan kirjailija kirjoittaa, että ei ole elämässään ollut niin äärimmäinen kuin kirjoissaan ja kävi vanhempiensa luona säännöllisesti, kun nämä olivat elossa. Kuitenkin sekä vanhempien että veljen elämässä on ollut jotain perustaavaalaatua olevaa vikaa; kaikki ne tavarat ja sen sellaiset, kirjailija halusi jotain muuta.

Jotain muuta ja silti koko lukemani Õnnepalun tuotanto huokuu epämääräistä pettymystä. Sitten vielä piiloutunut lause; homous-sana on kamala kuin käärme, joka luikahtaa näppäimistöltä esiin. Ruma homo, joka kirjoittaa harmaita ajatuksia. Tekisi mieleni ravistella kirjailijaa! Onko hän vain tekovaatimaton? Onko alakuloinen, masentunut märinä sittenkin itsekorostusta?

...

Vilsandin kesässä on hieno monologi siitä, että arat ihmiset elävät synnissä ja yhtä aikaa ajattelevat, että he ainakaan eivät syntiä tee! Jos kärsii rohkeuden puutteesta, lankeaa kateuteen, tyhmyyteen, vihaan.

Ilmeisesti Õnnepalu pitää itseään rohkeana. Sitä hän varmaan onkin.

Õnnepalu julistaa totuutena, että ihminen tarvitsee unohduksen pikku valheet. Mitä kirjailija haluaa unohtaa? Enkelten siemenessä vilahtaa raaka isoäiti, joka kurittaa lastenlastaan fyysisesti. Isoäidin ruoska on kiskaistu ompelukoneesta, joka on käynyt isoäidin kanssa Siperiassa. Kärsimys ei aina jalosta. Hieno kerronnallinen elementti on, että kirjoittaja ei selittele enempää raakaa tekoa. Siperiassa isoäidin kanssa käynyt ompelukone on tarpeeksi.

Enkelten siemen lienee lukemistani Õnnepalun kirjoista fiktiivisin. Sen hän on kirjoittanut salanimellä Emil Tode. Koetin google-kääntäjän avulla saada selville, mitä Tode tarkoittaa. Se kai on Totta. Emil Totta.

…

Enkelten siemen oli nopeasti luettu. Se tuli lähestulkoo luetuksi, kun kävelin postilaatikolta sorakuopan kautta talolle. Ehkä Õnnepalu kirjoitti pseudonyymin turvin aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.

On otettava huomioon kirjan julkistamisajankohta. Se on Virossa julkaistu vuonna 1993 ja Suomessa 1994. Ajat olivat tuolloin toiset Suomessakin. Vuonna 1995 Pohjois-Savossa vasta huhuttiin kepun kansanedustajaehdokkaan Markku Rossin homoudesta eivätkä julkkispiispat voi vieläkään tulla kaapista.

Enkelten siemen on selkeälauseinen ja ymmärrettävä. Se on varmasti toimitettu ja tiivistetty. Lisäksi olen lukevinani siitä Camus´n Sivullista: Tein hirveän teon ja se on samantekevää.

Õnnepalun omalla nimellään vuonna 1995 julkaisema Joonatanin kirja on oikeastaan sama tarina. Tosin ilman teennäistä hirmutarinaa.

Joonatanin kirjassa oli ainakin yksi kohta, jossa minäkertojahomo ei ole täysin kylmä ja ihmisvihamielinen. Minäkertoja istuu baarissa ja tarkastelee ikkunan takaa kulkevaa naista. Ensin nainen on paksuudessaan vastenmielinen.

Nainen kantaa ihrojaan kuin ristiä, ajattelee Joonatan. (s. 52) Tässä tarvittaisiin Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille. Kun Õnnepalu kuvaa naisen vastenmielisyyttä, tulee heti mieleeni Antti Holman Järjestäjä. Siinä on inhoa herättäviä kuvauksia kaupallisesta homoseksistä naamioineen ja kylmähköine persepanoineen, ehkä tarpeellisia jonkin asian takia, mitä en tavoittanut, mutta panin merkille, että vastenmielisintä, mitä homomies voi kuvitella, on lihava, vanheneva nainen.

Ei ole mukava lukea sitä, koska olen itse lihava, vanheneva nainen.

Kun Õnnepalu saa ihranaiskohtauksessaan tyhjennettyä inhotuksensa, hän kirjoittaa Joonatanin päähän yllättävän ajatuksen: Kuka tietää, millaisia toiveita tai unelmia on haudattu naisen muodottomaan ruumiiseen, jota kenties kukaan ei ole koskaan rakastanut sillä tavoin.

Miksi sillä tavoin on kursivoitu? Arveleeko Joonatan, että jos on lihava ja nainen, ei ole koskaan saanut seksiä? Oi Raisa Omaheimo tule avukseni!

Joka tapauksessa Joonatan tuntee ikkunan ohi kävellyttä naista kohtaan sääliä ja häpeää itseään, kun tuntee sääliä. Onko nyt niin, että kun on nuori ja identiteetti vasta muotoutumassa, ei tule tuntea myötätuntoa ketään ihmistä kohtaan. Empatiakykykö jotenkin häiritsee sen ikäisiä?

Õnnepalu kuvaa naista inhoavasti, mutta yksityiskohta, jossa nainen nakertaa jotain rasvaisesta paperikääröstä kääntää lukijan myötätunnon naisen puoleen. Tosin saman tien alkaa ärsyttää, että Joonatan tulkitsee lihavan naisen automaattisesti kärsivän.

Höpsistä! Ties millaiset orgiat naista odottavat kotona.

Õnnepalu ei ole ehkä nähnyt Hatty van Zakin (s. 1947, Helsinki) hehkuvia ja eroottisia kuvia orgioista. Niissä prostituioidut eivät ole laihoja. Alkuaikojen Image julkaisi 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Hatty van Zakin valokuvaportfolion. Suomalais-hollantilaisen valokuvaajan kuvia on valokuvataiteen museoissa ympäri Eurooppaa.

Vaikka Joonatanin kirjassa on trendikästä camus´maista ihmisvihaa, pidän siitä ehkä eniten Õnnepalun tuotannossa. Kirja on harrastelijamainen, muodoton, tuotteistamaton ja antaa vaikutelman, että sitä ei juurikaan ole toimitettu. Tulee mieleen Alia Dannebergin Kuningatargambiitti (2016, Kirjokannen kirja tämäkin!) tai kuin alustavaa käsikirjoitusta lukisi.

Jotain kumman etäistä Õnnepalussa yhtä aikaa on. Joonatanin kirjassa hän kuvaa, kuinka päähenkilö usein kiirehtii ystäviensä ohitse eikä huomaa ja syyttää myöhemmin sitä, että on niin likinäköinen. Kertoja arvelee, että syynä on kiinnostuksen puute (Joonatanin kirja s. 54)

Voi olla niinkin ja ainakin niin, että Õnnepalun romaanihenkilöt ja esseeminät ovat toisten ihmisten suhteen kumman hukassa. Enkelten siemenessä minäkertoja katsoo muita metromatkustajia näiden monotonisella matkalla asuinpaikasta työpaikkaansa ja takaisin, ihmiset puristelivat typeriä nyyttejä polviensa päällä - ja miettii, että ei ole mahdollista saada selvää, mitä ihmiset penkillä istuessaan ajattelevat.

En jaa minäkertojan kokemusta. Muistan, kuinka Moskovan metrossa katsoin ihmisten kasvoja; metrossa kulki kaikensävyisiä ihmisiä, oli aivan länsiafrikkalaisen mustia, intialaisen ruskeita, pohjoisafrikkalaisen kalpakoita tummia ihmisiä. Minut - josta bahrainilainen Abdul sanoi, kun katsoi meikkaamistani, ettei ymmärrä, miksi päärynäpuu haluaa olla omenapuu - täytti hellyys.

Halusin olla kuin enkeli Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla. Kuulin ihmisten sorisevat ajatukset ja saatoin vain lähettää myötätuntoa metrovaunun atmosfääriä pitkin. Wendersin leffassa enkelit pitelivät lohduttavasti kättään murheellisten olkapäillä. Enkelit olivat tukena silloinkin, kun ihminen noudatti vapaata tahtoaan ja hyppäsi alas katon reunalta.

….

Lisäksi tuntuu siltä kuin Õnnepalu olisi Joonatanin kirjan jälkeen ajatellut, että homous on kirjojen teemana kaluttu. Pitää uudistua ja löytää uudet aiheet. Homous vaikuttaa jääneen taustalle ja tuli vaikutelma siitä, että kirjailija painuu takaisin kaappiinsa.

Tätä en voi varmaksi sanoa, sillä kaikkea Õnnepalulta ei ole suomennettu enkä suomennetuista ole saanut käsiini hänen runoteoksiaan Kirje maalta tai Mitta.

Vaikka Joonatanin kirjasta kovasti pidin, hyydyin loppupuolella. Kolmannen osan Pöly loikin vasta, kun olin kirjoittanut Õnnepalu-tekstistäni kolmisen kappaletta - ja onneksi loikin epilogiin, jälkikirjoitukseen asti.

Õnnepalu puhuttelee lukijaansa suoraan. Aloin nauraa ääneen heti epilogin ensimmäistä kappaletta lukiessani: ”Rakas lukija, saattaa käydä niin, että Sinä olet selannut tätä kirjaa, lukenutkin sieltä täältä kenties jokusen rivin, mutta sitten antanut niteen pudota syliisi ja kysynyt – tai halunnut kysyä: Mitä tämä on? Mitä tämä merkitsee?” (Joonatanin kirja, s. 295).

Sekä Enkelten siemenessä että Joonatanin kirjassa päähenkilönä on nuori homo jostain itäblokin vasta-avautuneesta maasta. Kumpikin päähenkilö päätyy Pariisiin ja kummallakin on rakastaja länsimaisesta yltäkylläisyydestä.

Rakastavaiset eivät ymmärrä toisiaan. Itäblokin maasta tullut glorifioi itsensä kärsimyksellä. Suhtautuminen on sekoitus ylemmyydentuntoista alemmuutta. Anna Kuzmina on kuvannut sekoittuvaa tunnetta runoilija Anna Ahmatovan elämäkerrassa – Anna Ahmatova – koditon.

Venäläisen runoilijan luokse tuli ruotsalainen professori, joka oli kirjoittamassa Ahmatovasta kirjaa. Professori oli runoilijan mielestä ihan erinomainen ihminen, joka tiesi paljon, mutta tämän sokaisevan valkea paita häiritsi keskustelua. Se oli ”valkea kuin enkelin siipi ja sillä aikaa, kun runoilijan kotimaassa oli kaksi tuhoisaa sotaa ja yhtä, jos toista muutakin verenvuodatusta, ruotsalaiset vain pesivät ja silittelivät paitojaan.” (Kuzmina, 1991, suom. 1995)

Samalla tavalla sekä Enkelten siemenen ja Joonatanin kirjan päähenkilöt tavallaan inhoavat alemmuudentunteessaan länsimaista rakastajaansa. Kummassakin kirjassa rakastajan vasemmistolaisuus tuntuu teennäiseltä ja on ikään kuin vailla pohjaa.

Enkelten siemenen Franz on ilmaolento, Euroopan palatsin ilmastoidusta ilmasta syntynyt. Koneellinen ilmastointi liudentaa ihmislihasta kaiken todentunnun (Enkelten siemen, 1993, s. 51).

Franz oli vasemmistolainen, mutta hänellä oli myös osakkeita perintönä vanhemmiltaan. Joonatanin kirjan Georgia ei Joonatanin, köyhän itäeurooppalaisen, raha, jota he yhdessä tuhlasivat, häirinnyt lainkaan. Georghan oli aina taistellut rakastajansa kotimaan vapauttamisen puolesta ja kerran mielenosoituksessa jopa sylkäissytkin yli Neuvostoliiton suurlähetystön muurin! (Joonatanin kirja, 1994, s. 51)

Georg on melkein yhtä liikuttava kuin Jukka Mallinen Parnasson (3/2022) skandaaliesseessään Painetaan legenda. Mallinen saa esseessä hepulin Meri Valkaman kiitetystä kirjasta Sinun, Margot. Mallinen ei kestä mitään hyvää kirjoitettavan DDR:stä. Mallinen korostaa itse olleensa toisinajattelijoiden puolella jo Moskovassa opiskellessaan. Hän tutustui itäsaksalaiseen ohjaajaoppilaaseen Matti Geschonneckiin ja kun monien vaiheiden jälkeen Geschonneck ”kutsuttiin pois” Moskovasta – Mallinen oli muiden mukana saattamassa toisinajattelijaa junaan ja koko poppoo huuteli kännissä ”Doloj samoderžavie!” (Alas itsevaltius!).

Vau, mikä mielenilmaus! Vau, mi´aatteen rohkeus!

…

Joonatanin kirjan Georg, hyväosaisena vasemmistolaisena, piti epäoikeudenmukaisuutta skandaalina. Kärsimys on aina länsimaissa jonkun syy. Entisissä itäblokin maissa kärsimystä esiintyy, sillä no, se jotenkin salaperäisesti kuuluu asiaan. Kohtalo, sudba!

Länsimainen rakastaja, Georg, syytti Joonatania salauskonnollisuudesta, kun tämä koetti torjua rakastajansa vanhatestamentillista ja - ristiriitaista kyllä - ateistista vihaa. Rakastaja oli katkera kaikesta kokemastaan vääryydestä ja Joonatan koetti piipittää, että Jumala-parka tuskin mitään sellaiselle voi.

Joonatanin kirjan päähenkilöä ei voi oikein kiittää siitä, että tämä osaisi myötätuntoisen kuulemisen taidon. Myöhemmin Joonatan kyllä tajuaa, että Georg muistutti haavoitettua härkää härkätaisteluareenalla.

…

Oma tähtihetkeni oli, kun venäläinen lasteni isä, Leonid, otti tiukan katsekontaktin SKP-toveri Viljo Heikkiseen, näytti etusormella ohimoonsa, onneksi omaansa ja sanoi, että kaikki kommunistit tulisi panna seinää vasten ja ampua.

Olen edelleen raivoissani Leonidille. Miksei hän ole Suomen-vuosinaan vaivautunut ottamaan selvää uuden kotimaansa, pian kuolinmaansa ja viimeisen leposijansa maan, historiasta?

…

Vilsandin kesässä oli huikea uskonnollinen essee. Se alkaa epäselvästä kohdasta, jossa esseeminä lukee runoja pelastusvenevajassa yleisölle. Yleisön joukossa oli kuin olikin ihmisiä, jotka halusivat runoilijan yllätykseksi kuunnella niitä. Mukana on myös joku Pääru, jonka kädet tärisevät samassa vanhan pelastusvenevajan runojenlukutilaisuudessa.

Vilsandin kesä on vuodelta 2018. Olettaako Õnnepalu, että hänen lukijansa muistavat vuodelta 2015 Lopetuksen enkelistä vanhan pelastusvenevajan olevankin rakennettu huvilaksi (s. 92)?

Jäi häiritsemään, oliko Vilsandin kesässä pelastusvenevajan runomatinea todellinen vaiko kirjoittajan mielikuvituksessa ja runot luettiin vanhoille airoille. Koska löysin vahingossa Lopetuksen enkelistä pelastusvenevajan, joka oli korjattu huvilaksi, väittäisin, että Vilsandin kesässä kirjailija kuvasi tavallista runomatinea, jossa sekä Õnnepalu että joku Pääru lukivat runojaan ja Päärunkin kädet vapisivat.

Etsin Lopetuksen enkelistä postmodernismin kritiikkiä ja päädyin ymmärtämään Vilsandin kesän pelastusvenevajakohtauksen. Ärsyttää. Ei kai kirjallisuuden tarvitse muistuttaa kuurupiiloa.

Joka tapauksessa Vilsandin kesän entisen pelastusvenevajan runomatineasta tavallisesti niin viipyilevä Õnnepalu suorastaan ryntää kohti Jumalaa. Hirmuinen nopeutus ja ryske eteenpäin. Rytmin muutos, huh.

Esseen minäkertoja on tuntenut, että Jumala katsoo. Vanhaan pelastusvenevajaan ei Õnnepalu enää lukijaa palauta, ärsyttää sekin, hän jatkaa suoraan jumalasuhteestaan luvussa Jumala.

Jumala on, hän kirjoittaa, ja Jeesus oli, mutta pitikö Jeesuksen syntyä neitsyestä? Tätä minäkin olen kysynyt ja tullut siihen tulokseen, että syntymälegenda on tarkoitettu varhaiskristillisyyteen käännytettäville. Kansainvälisen Jeesus-tutkimuseksegeetikkojen mukaan samalla tarinalla pohjustettiin muidenkin hahmojen jumaluutta ja erityisyyttä.

Esseen minäkertojan usko ei ole kiinni piispoista ja papeista eikä liturgioista eikä polvilleen heittäytymisistä. Voi käydä kirkossa ja olla siellä yhdessä toisten kanssa, eihän sen takia vielä tarvitse uskoa ja hyväksyä kaikkia tyhmyyksiä, joita siellä kerrotaan.

Tämä on aivan ihanata, just niin kuin minä olen ajatellut: Raamatun lauseet ovat osa maailmaa kuin tappaminen ja aurinko, tuuli ja sodat, kuin joet, erämaa ja tänäinen päivä Rautavaaran Kaivokoskella Lievosten suvun lähiössä syksyn vaihtuessa lokakuuksi.

Õnnepalu jatkaa: ”Universumissa on miljardeja pyhiä kirjoja; jokainen ruohonkorsi ja kukan lehti. Kaikki on pyhää kirjaa, kaikki puhuvat itseään vastaan, siitä huolimatta ne ovat olemassa.” (Vilsandin kesä s. 23)

Virossa katoliset taistelevat homoja ja tasavertaista avioliittolakia vastaan, reformaation viisisatavuotisjuhlavuonna, esseen minäkertoja ihmettelee.

Tämäkin on huikeasti sanottu: Voi olla, että kaikki uskonnolliset fundamentalistit ovat oikeassa. Niinkin voi olla, mutta kiistely Jumalasta ei tavoita Jumalaa, se on ihmistenvälinen asia, ihmisten välinen voimainkoetus. Jumala itse kyllä tietää, millainen hän on, ei sitä ole hänelle tarpeen selittää, pauhaa Õnnepalun esseen minäkertoja.

...

Ja aina, kun Õnnepalu uhkaa heittäytyä saarnatyyliseen kaunopuheisuuteen, kannattaa muistaa hänen Emil Todenaan kirjoittama kohta Angelosta Enkelten siemenessä (s 73 - 75). Minäkertoja uskonseikkailu alkoi nuoresta pastorista, johon minäkertoja oli ilmeisen nuorena poikasena rakastunut. Nuori poika eli elämänsä kauneimpia vuosia, minäkertoja tajuaa myöhemmin; oli aikaa antautua onnettomuudelleen.

Sitten poks, minäkertoja kuvaa luterilaisen ehtoollisleivän ohuen kiekon hieman imelää makua miehen siemenen mauksi. Rinnastusta ei ole voinut keksiä, ellei ole ottanut mieheltä suihin.

…

Mietin, kuinka paljon siinä, että Õnnepalu survoo homoutta taka-alalle ja ottaa kirjoituksiinsa Raamatunlauseita, on periaatteellista vastavirtaan kulkemista. Kun länsimaisessa hegemoniassa on menty siitä, että kaikesta muusta voi puhua paitsi uskomisesta ja Jumalasta ja että homot ovat muuttuneet trendikkäiksi sisustusohjelmien tähdiksi, haluaako Õnnepalu raastaa lukijaansa vastakarvaan?

…

Jotain uppiniskaista on myös siinä, että Õnnepalun romaanihenkilö, vaikka on kirjailija, esiintyy moottorisahan kanssa ja pukeutuu työläisen haalariin. Kirjailijanhan Mandalan mukaan pitäisi asua kaupungissa ja pukeutua samettitakkiin tai pellavatakkiin, jos on kesä, täysvillaiseen kašmirtakkiin, jos on talvi.

Mandalan päähenkilöitä ovat kissat. Ne joutuvat jäämään yksin, kun kirjailija käy Intiassa. En tajua, miksi kirjailija ei hanki kissoille siksi aikaa hoitopaikkaa vai onko Virossa ihan normaalia, että kissat elävät omaa elämäänsä; ihmiset tulevat ja menevät, muuttavat jonnekin ja jostain pois ja kissat jäävät?

Joka tapauksessa kirjailija käy Intiassa ja hänen punakantisen kirjansa nimi on Mandala. Wikipedian mukaan mandala (मण्डल, sanskritia: ’ympyrä’, ’kiekkomainen esine’) on hindulaisuudessa ja tantrisessa buddhalaisuudessa eli Vajrayana-buddhalaisuudessa symbolinen kuvio, jota käytetään pyhissä rituaaleissa ja meditoimisessa apuvälineenä: ”Mandala edustaa pohjimmiltaan maailmankaikkeutta. Se on pyhitetty alue, joka toimii jumalten astiana ja universaalien voimien keruupisteenä. Kun ihminen eli mikrokosmos menee henkisesti mandalan sisään ja siirtyy kohti sen keskustaa, hänet johdatetaan analogisesti kosmisen hajoamisen ja takaisinyhdentymisen prosessien läpi.”

Kirjailija ei puhu Intian-kokemuksista Mandalassa paljoakaan. Päähenkilöitä ovat kissat ja kissoille ruokkijan Intian-matka näyttäytyy vain ankeana ajanjaksona, jolloin ei ollut tarjolla kissanruokaa.

Kissojen avulla Õnnepalu näyttää asioita erikoisesta näkökulmasta. Esimerkiksi kun kirjailija muutti Keltaiseen Taloon, kissat tajusivat, että talot rakennetaan uuneja varten, eihän ole mitään ideaa lämmittää ilman seiniä ympärillä.

Keltaisen Talon huoneet täyttivät tehtävänsä, mutta vain puoliksi. Ikkunoista veti. Meillä Kaivokosken talossa on nyt tehdasvalmisteiset halpaikkunat ja voi, että olen iloinen niistä. Vanha ja arvonsa tunteva kissarouva Birgitta kulkee omasta kissaikkunastaan ja nytkin tuvassa on kaksikymmentä astetta lämmintä, vaikka leivinuuni lämpesi eilen.

Intian-matkalta kirjailija toi mukanaan vain teepensaan hajun. Muuten Intiassa oli saatanallisesti ihmisiä, riksoja ja roskaa. Kun kirjailija pääsi vuoristoon, siellä oli kyllä ihastuttavan viileä ilmanala, mutta mielen valtasi koti-ikävä. (Mandala s. 145) Harmitti, että piti odottaa kotiinpääsyä siihen asti, kun paluulentolippuun oli merkitty.

Guru oli ollut kiva ja ystävällinen, vitsaillutkin, mutta siinä kaikki. Mandalan kirjailija mietti, osaisipa itse kirjoittaa niin yksinkertaisesti kuin guru puhui.

…

Mandalassa kirjailija on myös metsuri ja on jotenkin ihmeissään, onko uskottava metsurina, jos on kirjailija ja toisin päin. Lisäksi ajattelee, että haluaisi puutarhuriksi. Viiden vuoden sykleissä kirjailija vaihtaa ammattia, mutta pysyy koko ajan kirjailijana, vaikka kirjoittaminen ei taida oikein elättää Virossa, kuten ei Suomessakaan.

Tulee mieleen kirjailija Matti Pulkkisen, jonka muistoseuran olen tullut perustaneeksi, Romaanihenkilön kuolema, jossa Pulkkinen tarkkailee ekoguru Pentti Linkolan tuhertamista kalaverkkojen parissa – vai oliko se puunkaadossa. Pulkkinen on aidosti kotoisin maalta ja näkee, miten toivottoman epäkäytännöllinen aloitteleva omavaraiskalastaja on.

Tunnistan Mandalan kirjailijan identiteettipohdiskelun taustalla olevan surun ja turhautumisenkin. Oma irtautumiseni toimittajan identiteetistä on edelleen kesken. Oppiiko ihminen elämänsä aikana kunnolla vain yhden tempun? Väitän kuitenkin, että osaan kantaa kaivosta vettä ja liiteristä polttopuita ihan mestarillisesti.

Matin ostamilla maitokärryillä saan pesuveden saunan lähelle pystyttämämme muuripadan luokse. Vielä en osaa kirveellä halkoa polttopuita, mutta lupaan opetella senkin – ja ehkä jopa traktorilla ajamisen taidon. Ei kaikkea kerralla. Vastahan olen opetellut uudestaan lukion kolmannen luokan hellahuoneessa pakko-opettelemani hellanlämmityksen.

Olen tyytyväinen itseeni. Osaan edes jotain tehdä käsilläni. Kasvatin viime kesänä tuuheita salaattipuskia ja hernepenkkini kukoisti. Nokkoset sain roihahtamaan mandalan muotoon kaatamalla pissaämpärit ympyrään uusien mustaherukkapensaiden juurella. Ennen ensi kevättä pitäisi pelastaa uudet pensaat aluskasvillisuuden joukosta.

Keltaisen Talon kirjailija pohtii, ihmekö tuo, kun ihmiset eivät osta hänen kirjojaan; niissä ei oikein tapahdu mitään ja mielenliikkeet ovat harmaita, alakuloisia ja epämääräisen kaihoisia (Mandala s. 133).

Kuinka ärsyttävää. Harmaissa, alakuloisissa ja epämääräisissä kohdissa tekee mieli ravistella niin Tõnu Õnnepalua, kuin Teppo Kulmalaa ja Jouni Tossavaistakin. Tulkaa jumalaut´ näkyviksi sieltä näkymättömän alistetun ninnin maailmoistanne!

...

Englantilaisessa puutarhassa Õnnepalu työskentelee pätkän brittiläisessä puutarhassa ja tutkiskelee muun muassa globaalikapitalismia. Õnnepalun minäkertoja hankkii Terry Eagletonin Miksi Marx oli oikeassa -kirjan ja tulee siihen tulokseen, että Eagleton ei olisi brittiläisenä saanut sanoa mitään sosialistisen järjestelmän saavutuksista (Englantilainen puutarha s. 225).

”Sen ihailu on yhtä naiivia kuin meidän lännenihailumme oli. Me näimme kauniita tavaroita ja vapauden. Meistä tuntui mahdottomalta, että niin kauniissa ja yltäkylläisessä ympäristössä ihminen voisi olla onneton, tyytymätön.”

Eagleton kyllä listaa kapitalismin saavutukset – hän panee ne keskiluokkien ansioksi: vapaus, demokratia, kansalaisoikeudet, feminismi, tasavaltalaisuus ja tieteellinen edistys.

Mutta mutta. Eihän länsimaiden saavutuksia synnyttänyt kapitalismi, vaan ihmisten polittinen kamppailu. Kun massat oli saatu nostettua ryysyköyhälistöstä keskiluokkiin, oli aikaa ja voimavaroja alkaa raivata todellisuutta mieleiseksi. Ei kapitalismi synnyttänyt länsimaista demokratiaa, vaan ihmiset, jotka nytkin ovat tajuamaisillaan, että tätä menoa kapitalismia ei maapallolla jää jäljelle mitään.

Eagleton tunnistaa, että Neuvostoliitto ja Kiina hilasivat kansansa taloudellisesta takapajuisuudesta moderniin teolliseen maailmaan ja että hinta oli kaunistuttava. Lisäksi Neuvostoliiton oli osallistuttava kilpavarusteluun, jonka hedelmistä saamme nauttia joka päivä. Joka päivä Ukrainan sodan yhteydessä tuodaan esille ydinsodan uhka.

En ymmärrä, miksei Õnnepalu salli Eagletonin kertoa Neuvostoliiton tai Itä-Saksan hyvistä puolista: päivähoidosta, koulutusjärjestelmästä, terveydenhuollosta, kulttuurin tukemisesta, sinfoniaorkestereista ja kulttuuripalatseista.

Mielestäni hänen perustelunsa onnahtelee: ”Kun länsimainen ihminen alkaa puhua neuvostojärjestelmän eduista (huolimatta sen suurista puutteista, jotka hän täysin tunnistaa!), se kuulostaa sittenkin hyvin epäuskottavalta. Tietysti neuvostojärjestelmällä oli omat hyvät puolensa. Moniakin. Mutta sittenkään hän ei tiedä, millaisia, mitlä ne näyttivät, miltä tuoksuivat.” (Englantilainen puutarha s. 225)

Hyvä on! Olen valmis tunnistamaan Suomen sosialidemokraattis-kapitalistisen konsensusyhteiskunnan hyvät puolet: peruskoulu, ilmainen kouluruoka, lastenneuvolajärjestelmä, Siun Soten vanhuspalvelut Juuassa, Rautavaaran kunnan itsepäinen itsenäisyys ja Kysterin naisyleislääkäreiden ihmeellinen ystävällisyys. Ja kerron samalla, että en pitänyt Järvelän ala-asteen ruokalan hajusta. Minun ei ollut kotona tarvinnut syödä mitään, mistä en pidä, ja ekalla luokalla törmäsin syömispakkoon. Ruokalassa haisi pahalta ja itkin jokainen välitunti ruokailun jälkeen lähes täydellisen koskemattoman lautaseni ääressä.

En voi syyttää syömään pakottamisestani sosialidemokraattis-kapitalistista järjestelmää enkä aivan liian vahvaa kokoomusvaltaa Kärkölän kunnassa. Minun iltatähtiprinsessan todellisuuteni vain törmäsi ensimmäistä kertaa johonkin. Eikä viimeistä. Sitä sanotaan sosiaalistumiseksi.

Tieteen termipankista löysin tekstiä pohjaksi sille, mitä sosiaalistamisellani tarkoitan. Jos sosiaalistuminen kasvatustieteiden näkökulmasta on sitä, että kulttuuria siirretään uusille sukupolville sosiaalisen vuorovaikutuksen prosesseissa sukupolvien välillä, oli meidän perheessä joissain asioissa tullut vääristymiä.

Meillä kotona lautasta ei tarvinnut syödä tyhjäksi, sillä saatoin kasata lautaselleni mitä halusin tai olla kasaamatta mitään. Herkkuruokaani olivat pannulla voissa paistetut ruisleipäpalaset tai pelkkä runsaan suolan kera pannulla paistettu jauheliha. En voinut sietää kastikkeita enkä keitettyjä perunoita.

Kun minä, lihava ja valmiiksi nautinnon haluinen buddhalapsi, synnyin, äitini ja isäni olivat molemmat 45-vuotiaita. He antoivat minulle kaiken niissä puitteissa, mitä melko köyhinä kiertävinä maataloustyöläisinä saattoivat antaa.

Onneksi oli edes jokin raja siinä, mitä saatoin vaatia. Rajana olivat vanhempieni rajalliset rahavarat. Ei minua perheemme köyhyys häirinnyt. Kakaroita saman tulotason perheistä oli varmaankin Kärkölän Järvelän kouluissa valtaosa.

Kun vapauduin uskonnollisen äitini hirmuotteesta, ostin itselleni ihania seksikkäitä alusvaatteita ja siitä olen elämässäni pitänyt kiinni. Seksi ei meillä kuitenkaan ollut kiellettyä. Tätä en käsitä. Ehkä äiti ajatteli niin, että kun tyttö seurustelee vakavasti, hänen ei tarvitse pelätä, että notkun Järvelässä K-kaupan edessä räkä poskella.

Niin. Alkoholinkäyttö, tupakanpoltto, kortinpeluu ja tanssiminen olivat ehdottomasti pannassa. Jostain syystä mikään äidin kieltämistä hedelmistä ei minua erityisemmin kiinnostanutkaan.

Kapakassa kaljan kiskominen opiskeluaikoina kiinnosti sen vuoksi, että halusin päästä Tampereen toimittajatutkintolaisten sisäpiiriin. Jos minulla olisi ollut mummo, olisin myynyt mummon päästäkseni mukaan joukkoon. Halusin sosiaalistua ja leimautua. Se oli aivan pöljää, tunnustan.

Tässäkin kohtaa huudahdan. Ilman maksutonta peruskoulua ja lukiota en olisi voinut jatkaa yliopistoon. Luin äitini kirjeet vahimmalle siskolleni vuosilta 1969 – 1981 ja tajusin, miten kovilla vanhempani olivat olleet jo neljän sisarukseni kouluttamisesta tavallisiin keskiluokkaisiin ammatteihin.

Äiti kirjoitti miltei joka kirjeessä rahasta. Kun minä kävin koulua, oli kaikki ilmaista. Meillä oli hyvä systeemi, kuten turkkilaiset sanoivat Long Play -toimittajaryhmän jutussa Fantasia. Moni tänne muuttanut tuleva pitseriayrittäjä oli kuullut vain sen, että Suomessa oli sosiaalidemokratia, hyvä systeemi, kylmä ilma ja kuuma sauna.

Toki globaalikapitalistit yhdessä kotimaisten hännystelijöidensä - mukaan luettuna oikeistodemarit - kanssa ovat tehneet kaikkensa paskoakseen meikäläisen sosiaalidemokratian, mutta arvelen, että hanska pitää!

…

Tõnu Õnnepalu kirjoittaa, että kapitalismi tyhmistää. Kun hän oli nuori, hän luuli, että kauniisti puetut ja tyylikkäin silmälasein varustetut länsimaalaiset ovat kaikki tyynni intelligenttejä (Englantilainen puutarha s. 223). Se oli harha, joka haihtui, kun kirjailija törmäsi ranskalaisten pohjattoman tyhmyyden kanssa. Tätä hän olisi voinut kyllä tarkentaa; vetikö Õnnepalu johtopäätökset ranskalaisesta - tai ehkä monikossa – rakastajastaan? Enkelten siemenessä oli inha kuvaus falskista Franzista ja Joonatanin kirjassa ajanviete- ja tapavasemmistolaisesta rakastajasta Georgista.

Õnnepalu päätteli, että kapitalismi todellakin vaikuttaa tyhmistävästi; sanomalehdistö, televisio ja kulutus yhdessä tyhmistävät.

Tätä tarkoitan. Jos on elänyt elämänsä vailla todellisia tragedioita tai vastoinkäymisiä; aina on käynyt flaksi ja oma markkina-arvo on ollut priimaa, on joitain osia aivokapasiteetista jäänyt väistämättä käyttämättä. En tiedä, onko kapitalismi tähän syynä sinänsä vaiko välillisesti siten, että kapitalistisessa järjestelmässä ei ole ihmisarvoa itsessään. On vain markkina-arvo erilaisissa kaupankäynneissä.

Joka tapauksessa kauniin ihmisen ei kapitalismissa tarvitse vaivata päätään turhalla tarkkanäköisyydellä. Jos pitää itseään rumana ja on vielä homoherkkää kansanosaa, näkeekin sitten jo kyllin tarkasti.

…

Tõnu Õnnepalu arvelee, että ihminen tottuu. Esimerkiksi siihen, että eivät enää lentäisi (Englantilainen puutarha s. 228). Kirjailija huomauttaa, että myös neuvostovalta oli kapitalistinen kokeilu.

Tekstit on kirjoitettu ennen koronaa. Kaksoiskokoelma ilmestyi Virossa vuonna 2017.

Ei tehnyt heikkoakaan vuonna 2020, kun lentokoneet eivät lentäneet ja oli matkustusrajoituksia. Myös kireä suomalaisen ralliautoilijan ex-vaimo Erja Häkkinen television Puoli seitsemän -ohjelmassa (15.9.2022) sanoi, kuinka itse asiassa oli ihanaa, kun perheen Monacon huvilan yläpuolisella taivaalla oli koronan ajan hiljaista.

”Marksismi on syvästi kristillinen käsitys maailmanmenosa. Jumalan valtakunta voi tulla vain silloin, kun Saatanan mellastus on puhdistanut kaiken, siivonnut. Sitten se tulee, hiljainen ja rauhallinen. Ensimmäinen hiljainen aamu.” (Englantilainen puutarha s. 228)

Lainaus on pisteliäs, ironinen. Otan sen kuitenkin tosissani.

…

Lopetuksen enkelissä Tõnu Õnnepalu kiukuttelee Leo Tolstoille. Hain Leo Tolstoin Mitä on taide? -esseeteoksen kirjastosta ja koetin nopeasti lukemalla saada kiinni siitä, mikä kirjailijaa niin Tolstoissa otti aivoon. En ymmärtänyt. Olisi varmaan pitänyt lukea Tolstoin poleeminen teksti tarkemmin.

Õnnepalu on sitä mieltä, että Tolstoi vihdoin oli kirjoittanut mahtavan kirjan. Tolstoi on siinä mahtava vanhuksen miehekkäässä vilpittömyydessä ja tekee itsensä kirjassa typeräksi sekä pähkähulluksi.

Luulen, että tajusin, miksi Õnnepalu vittuilee. Hän huomaa, että nuoria ihmisiä houkuttaa taiteen vuoksi kärsiminen, sillä se tuntuu paremmalta kuin pelkästään kärsiminen. Õnnepalu kirjoittaakin ikään kuin kärsisi koko ajan. Jostain. Kummallinen alavireisyys leimaa hänen tekstejään, vaikkakin välillä kaikki on niin absurdia, että oikeastaan on hilpeää, kuten edellä olen kirjoittanut.

Kirjailija päätyy ylistämään television saippuasarjoja. Niissä on oltava jokin tolkku, sillä ne tuntuvat auttavan esimerkiksi kirjailijan äitiä. Vanhuuden kivuissa auttoi, kun valvoi saippuasarjojen parissa puolen yötä.

Lisäksi Õnnepalu syyttää tolstoilaisia vilpittömästä tekopyhyydestä kaikkine tyhjänpäiväisine ekotouhuiluineen. Mnjaah, onko tämä nyt itsekritiikkiä? Eikös Õnnepalu itse ekotouhuillut saarellaan peräti kahdeksan vuotta?

Kirjailija miettii, että kaikki tuo tullessaan väärinymmärrystä, kaikkea tulkitaan väärin. Painettu sana on pelottavaa, koska sitä hallitsevat kirjanoppineet. Kirjanoppineilla on puuhaa (Lopetuksen enkeli s. 70), kiitos kolahti: pinseteillään he kaivelevat, tutkivat ja selittävät. Niinpä teen ja tulkitsen. Mandalassa minäkertoja kertoo, kuinka koulun ainekirjoituksessa ei koskaan kirjoittanut mitään henkilökohtaista ja sai hyviä numeroita. Hänellä oli hirveä tarve olla huomaamaton (s. 138).

Sitten hän lähti kotoa ja vaihtoi asuinpaikkaa, lopulta maata ja ammattia sekä ehkä identiteettiä. Kun johonkin rauhoittui, kohta oli kaikki hajonnut ympäriltä. Kirjailija kysyy, minne se jokin katosi: Olenko elänyt elämäni väärin? (s. 139)

…

Valheiden katalogissa Õnnepalu tekee ruumiinavauksen sarjarakastujille. Me pelkäämme muutosta ja janoamme sitä yli kaiken. Sitten kun olemme aikamme ryvenneet, on katsottava silmiin häpeää. Lisäsin tuohon monikon ensimmäisen persoonan. Me. Kirjailija kirjoittaa ensin kolmannessa persoonassa etäännyttäen ja luvun lopuksi: ”Jälkikäteen tunnen hieman häpeää kaikkien noiden rakastumisieni vuoksi. Kiusallinen, sopimaton haltioituneisuus. Jälkikäteen tunnen hieman häpeää koko elämäni vuoksi. Sen typeryyden.” (s. 136)

Tekisi mieleni taas ravistella Õnnepalua: ”Herää, pahvi, se oli elämää, jatka elämää, elä! Elä murehi!”

…

On Õnnepalussa lempeää anteeksiantoakin. Hän on kahlannut katolisuuden, juossut Intiat läpi ja plarannut Jungit. Ja huomannut, että pelastus ei tule sieltä eikä täältä. Hän arvelee, että kirjoittaa auttaakseen itseään – siinä samassa, jos auttaa muita, hyvä!

”Kenties itsensä pettämisen salliminen, täydellinen illuusioihin sukeltaminen, onkin meidän ainoa tapamme ymmärtää.” (Valheiden katalogi s. 159)

Kirjailija marssittaa esille Cioranin selittelemättä, kuka heppu on. Cioran kirjoitteli elämänsä loppuvaiheessa jonkun nuoren saksalaisen opiskelijatytön kanssa ja rakastui tähän. Opiskelijatyttö halusi tutkia Cioranin tuotantoa, mutta filosofi kirjoitti tytölle rakkauskirjeitä. Voi laupias taivas, Cioranin vaimo oli Simone Boué -niminen ranskalainen englanninopettaja ja vaimo eli kaksi vuotta kauemmin kuin miehensä. Heidät on haudattu saman kiven alle ja Cioranin perilliset kielsivät rakkauskirjeiden julkaisun. Olivat varmaan jotenkin noloja ne. Nolot jututkin ovat osa elämää ja niin on hyvä.

Ilmeisesti Õnnepalu luottaa siihen, että hänen lukijansa ovat laajasti sivistyneitä tai sitten siihen, että hänen lukijoillaan on mahdollisuus katsoa, vittu, googlesta.

Cioran on Emil Michel Cioran, romanialainen filosofi ja esseisti (s. 1911 Rǎșinari, Itävalta-Unkari, k. 1995 Pariisi). Cioran on avain Õnnepaluun, sillä wikipedia kertoo, että ”Cioranin tuotanto rakentuu pikemminkin ristiriitaisuuteen kuin pyrkimykseen rakentaa monimutkaisuudessaan vakaa ja kestävä ajatusrakennelma; ristiriitaisuuksia on Cioranin tuotannossa jopa saman tekstin sisällä. Cioranin mukaan onkin olennaista oppia elämään omien ristiriitaisuuksiensa kanssa ja hyväksyä ne, niin vaikeaa kuin se onkin.”

…

Moni asia voi olla totta yhtä aikaa, sanoi sosiaalipsykologi, antropologi, psykoterapeutti ja kirjailija Katriina Järvinen. Tätä en väsy toistamasta.

…

Emigroiduttuaan Ranskaan Emil Cioran eli Pariisin latinalaiskortteleissa köyhähkönä koko elämänsä. Hänellä oli elämänsä aikana yhteyksiä Ranskan intellektuelleihin, mutta viimeisinä vuosinaan hän eristäytyi melkein kokonaan sosiaalisesta elämästä ja sairastui alzheimerin tautiin. Vai alzheimerinsa takia Cioran eristäytyikin?

Cioranin elämä ei ollut yhtä nousua. Hänen äitinsä oli sanonut, että olisi tehnyt abortin, jos olisi tiennyt, miten onnetonta poikansa elämä on. Kaikki on niin absurdia, että on oikeastaan hilpeää.

Tästäkö on kyse? Õnnepalulla on ollut menestyksekäs kirjailijan uran alku. Emil Todena kirjoittamansa Enkelten siemen oli varmaan huikeaa ja homosuhteen kuvauksineen jotain aivan uutta Virossa. Oli se ehkä Suomenkin mittakaavassa.

Sitten vaikuttaa seuranneen paljon pettymystä. Õnnepalu imee pettymykset korviensa väliin. Hän ottaa syyt sisäänsä. Näin on käynyt monelle. Suomalaisen journalismin historian koskettavin lehtijuttu – oma listaukseni – on toimittaja-kirjailija Asta Lepän omakohtainen juttu syömishäiriöstä. Seurauksena siitä, että Asta Leppä näytti 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla kohtalokkaalta venäläiseltä ruhtinattarelta, hänellä on nyt vanhenevana naisena sekä kuulovaurio että hauras luusto.

Emmi Laukkanen on tutkinut Lepän reportaasia Hesarin kuukausiliitteessä sekä muita saman journalistisen genren juttuja gradussaan ”Minun oli laihduttava ja muita päätöksiä". Muutoshalu, terapiakulttuuri ja kirjoittajan läsnäolo omakohtaisessa aikakauslehtitekstissä. Laukkanen huomaa, että psyko- ja terapiakulttuuri vääntää monet yhteiskunnalliset ja rakenteelliset ongelmat yksilön ongelmiksi.

Õnnepalu on ajoittain kartalla, mutta ei kuitenkaan uskalla analyysissään syvyyksiin. Hän vain heittelee kevyesti jonkinlaista kapitalismin kritiikkiä. Hyvällä tiellä hän on. Kirjokannen Jussi Virratvuori lupasi keväällä, että julkaisee syksyllä Õnnepalua. Kävin kustantamon sivuilla. Sinnepä on ilmaantunut huomaamattani Õnnepalun Pariisi.

Jospa Pariisissa kirjailija on vienyt järjestelmäanalyysiaan pidemmälle kuin heittotasolle ranskalaisten pohjattomasta tyhmyydestä (Enlantilainen puutarha s. 224).

Valheiden katalogin luvussa Nousu Õnnepalu kuvaa kiinalaista naista Fan Yusua. Le Monden jutun mukaan Fan Yusu nousi kuuluisuuteen kirjasta, jota ei ole edes julkaissut. Fan Yusu kirjasi ylös elämäänsä vailla kirjallista kunnianhimoa. Se oli juuri kirjan viehätys ja kuten Õnnepalu kuivan lakonisesti huomauttaa: ”kirjallisen kunnianhimon puuttuminen – se juuri on mitä muodikkainta kirjallisuutta.” (s. 169)

Fan Yusun elämä on ollut satumaista sosiaalista nousua. Hän tulee rutiköyhistä oloista ja joutui jättämään kaksi tytärtään vanhempiensa luo maalle, jotta voisi olla kiinalaisen naisjohtajan lasten imettäjä. Fan Yususta tuli maailmankuulu, kun tieto hänen kirjaamastaan omaelämäkerrasta levisi.

Fan Yusun tarina on mielestäni koulukirjaesimerkki karaokekapitalismista. Karaokekapitalismissamme voi tapahtua mitä tahansa milloin tahansa. (Ridderstråle Jonas – Nordström Kjell A. Karaokekapitalismi – älä hyväksy jäljitelmiä, Talentum 2004). Karaokekapitalismissa nousu voi olla nopea ja lasku tapahtua saman tien. Einoleinolainen Jumalten keinu heittelee ylös ja alas yhdenkin elämän aikana.

Tõnu Õnnepalu on pannut merkille, että Virosta rakennettiin luokkayhteiskunta parissa vuosikymmenessä. Rahakaan ei ole ratkaiseva, meriitit ovat. Viro on meritokratia.

”On ilmaantunut ihmisiä, jotka luontevasti ja suorastaan myötäsyntyisellä oikeudella leijailevat korkeammissa sfääreissä, yhdestä johtokunnasta toiseen, yhdestä merkittävästä ja tuottoisasta asemasta toiseen. Vain siksi, että he ovat tunnettuja. … He osaavat. Luonnollista, että heillä on upeita autoja, kartanotaloja, näkemystä!”

(Englantilainen puutarha s. 271 – 272)

Tõnu Õnnepalu on tainnut jäädä systeemin ulkopuolelle. Hän on saman ajan hengen tuote kuin minäkin. Kun me olimme nuoria, ajattelimme, kuten Õnnepalukin kirjoittaa: ”Onko kenenkään unelma levittää asfalttia, onko kenenkään unelma siivota hotellihuoneita tai lypsää lehmiä?” (Englantilainen puutarha s. 171)

Nauroin pikkarit pissassa ammoin, kun luin Elinkeinoelämän valtuuskunnan pamfettikirjoittaja Tuomas Enbusken pohdintaa yrittämisen ytimestä: ”Yrittäjät, älkää tehkö niin paljon työtä. Ajatelkaa enemmän!” (Enbuske: Ajatusten alennusmyynti)

Kas, kun Enbuske ei kehottanut yrittäjiä levitoimaan. Kysyn vielä ujosti, kuinka monta ihmistä Enbuske on työllistänyt – jos ei oteta lukuun leegiota psykoterapeutteja, apteekkareita ja nyt ilmeisesti sekakäyttövierottajia. Ebusken kunniaksi luettakoon, että hän on kertonut ongelmistaan avoimesti. Ja on niin mukava, että kokoomuksen Eija-Riitta Korhola (siunatut nännit!) on rukoillut Enbusken puolesta ja toinen kokoomuskaunotar, Kirsi Piha, toi Enbuskelle kirjoja ainakin tonnin edestä sairaalaan. Suklaatakin Piha toi.

Joka tapauksessa länsimaisesta todellisuudesta on pyritty hävittämään työ. Kun työ on työnnetty näkymättömiin, hikipajoihin jonnekin kauas, on samalla työväenluokan tietoisuus kadonnut.

Meitä, uusprekariaattia, oikeasti työväenluokkaiset eivät päästä samaan joukkoon. Õnnepalu kävi Britanniassa puutarhatöissä ja kuvaa Rottanaama-Keithiä, oikean työväenluokan jäsentä, jota sivistys tai edes lukutaito eivät paina. Rottanaama-Keith on käynyt valtiollisen keskikoulun ja säilynyt oppimatta lukemaan. Hän on ylpeä siitä.

”Sivistys on yläluokan koriste.” (Enlgantilainen puutarha s. 232)

Olen pahoillani, Tõnu Õnnepalu, mutta meidän on luotava oma luokkamme: uustyöväenluokka. Elämme almuilla, toisten armoilla, olemme prekariaattia, ja osaamme lukea.

Tätä kirjoittaessa on juuri ilmestynyt Natalia Kallion luokkanousuautofiktio Kotileikki ja Ylen aamun Jälkinäytöksessä Imagen toimitussihteeri-kirjallisuuskriitikko Sonja Saarikoski huomasi, että muuta vaihtoehtoa ei ole kuin nousu ja keskiluokka. Vielä.

Jospa uustyöväenluokkainen tietoisuus nousisi. Enkä nyt vittuile lukutaidottomalle perinteiselle työväenluokalle, joka on miesvoittoinen ja syö lihaa. Olen naimisissa perinnetyöväenluokkaisen miehen kanssa, joka on sitä mieltä, että kirjoissa on jonkun muun saastuneita ajatuksia. Lisäksi näen joka päivä, kuinka mieheni pettyy, kun en olekaan raatava työläisnainen.

Perinnetyöväenluokkaiset tehkööt tiedostamistyötä omalla sarallaan. Me uustyöväenluokkaiset voimme omilla taidoillamme sanallistaa sitä.

Suomen köyhimmässä kunnassa Rautavaaralla to 6.10.2022
Pia Valkonen
rakennusalan yrittäjä-toimitusjohtaja