Turhuuksien turhuus, sanoivat Saarnaaja ja Õnnepalu, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!

ke 18.1.2023 (kalenterissani lukee painettuna, että rukouspäivä)

Virolainen kirjailija Tõnu Õnnepalu palaa rakastamaansa kaupunkiin kirjassaan Pariisi – kaksikymmentä viisi vuotta myöhemmin. Neljännesvuosisata aiemmin nuori kirjailija oli ollut kaupungissa etsimässä oikeaa rakkautta ja sitoutumista.

Ei vain raakaa seksiä, jota miesten välinen seksi Õnnepalun mukaan liian usein on.

Kirjailijan nuoruuden Pariisissa miehet lähestyivät toisiaan pimeässä, tunnustelivat ja katosivat aktin jälkeen jälleen yöhön¹. Kuvaus on kaunis.

Heti kun hän on kirjoittanut, että miesten välinen seksi on raakaa, pitää sanottu nyppäistä takaisin: ”… olkoonkin, että se voi olla myös hellää.” Ikään kuin kirjailija olisi pelästynyt, mitä on tullut kirjoittaneeksi ja kumoaa sen saman tien.

Tõnu Õnnepalu on minulle vaikea kirjailija. Hän kuuluu samaan tekstinsä takana lymyileviin introverttimiehiin kuin suomalaiset kollegansa Jouni Tossavainen tai Teppo Kulmala. Oman ulottuvuutensa tuo se, että Õnnepalu on homo ja Teppo Kulmala jonkin asteinen homofoobikko².

Kulmalan kunniaksi on sanottava, että hän kriitikkona on kiltti. Liian kiltti. Ylikiltti. Kulmala ylisanaili Keski-Suomalaisen arviossaan Õnnepalun Paratiisista³: ”Hän (Õnnepalu) on olevaisen filosofi, yksinäisyyden ja levollisuuden tulkki, muistojen ja kerrontahetken lautturi.”⁴

Tekisi mieleni mennä Õnnepalunkin⁵ eteen, ottaa kiinni korvista ja huutaa päin naamaa: Anna mennä, suutu, ahdistu niin että se näkyy ja kuuluu, repäise. Tapa vaikka joku taas tekstissäsi!

Olen edelleenkin vihainen Õnnepalulle siitä, että luin hänen tuotantoaan pitkälle viime kesänä ja kesken kaiken, aivan Vilsandin kesän alkupuolella sivulla 15, sana homo vilahtaa kirjailijan sormenpäiden alta kuin inhottava käärme.

Tunsin itseni petetyksi. Pakko on lukea Valheiden katalogi ja Englantilainen puutarha uudelleen. Pidin kaksoiskirjasta ja arvelen, että nyt, kun tiedän, että Õnnepalu on homo, saan miniesseistä enemmän irti kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Õnnepalun kunniaksi on sanottava, että hän asettuu vastavirtaan. Hän kiinnostuu juuri sellaisesta, mikä ei ole tendenssimäistä, ihan periaatteesta, koska älykön on tehtävä, mitä älykön on tehtävä. Hienoa!

Õnnepalu tuli eurooppalaiseen tietoisuuteen Emil Todena⁶ romaanillaan Enkelten siemen (1993, viroksi Piiririik⁷⁾. Siinä minäkertoja tekee murhan. Enkelten siementä lukiessani näen rivien välistä kurkistelevan Albert Camus´n Sivullisen. Sivullinen on lännessä aina niin muodikas ja kuuluu eksistenssistään ahdistuneiden nuorten miesten kirjallisuusklassikoihin. Ehkä nuorten miesten tulee kehityksessään käydä lävitse vaihe: Eisevväliä ja äitikin kuoli.

Omalla nimellään herra Totta kirjoitti nuoren itäeurooppalaisen homomiehen tarinan paljon koskettavammin romaanissaan Joonatanin kirja. Siinä missä Enkelten siemen oli tuotteistettu kuin muovituoli⁸, Joonatanin kirja oli kömpelyydessään muodoton ja siten todemman tuntuinen.

Myöhemmässä suomennetussa tuotannossaan Tõnu Õnnepalu ei paljoakaan palaa teemaan homoseksuaalisuus. Sen sijaan Õnnepalu sukeltelee uskontoihin. Pohtii teologisia kysymyksiä ja käy etsimässä jotain – ehkä itseään – Intiassa asti. Siellä hän tapaa gurun, joka ajaa hienolla ja kalliilla autolla. Juuri muuta ei reissusta tunnu jäävän.

Õnnepalu ei näytä haluavan antaa vaikutelmaa siitä, että on jotain mieltä. Sama vaivaa potevat Jouni Tossavainen⁹ ja etenkin Teppo Kulmala. Piirre on ongelma minulle. Sallin armollisesti, pitkin hampain, että muut voivat kokea toisin.

Toisaalta juuri siksi kirjoitan koko ajan sekä Õnnepalusta, Tossavaisesta että Kulmalasta. Jos he olisivat helposti aukeavia, yksiselitteisiä tai heidän tekstinsä kolahtaisivat välittömästi, en jäisi miettimään. Kolmikossa on jotain todella ärsyttävää, pakenevaa, arkaa.

Kuka Rita?

Heti Pariisin alkuun Õnnepalu kirjoittaa: ”Rita on toinen asukas huoneistossa.” Kirjan minä on Pariisissa juuri Ritan vuoksi. Saan itseni kiinni ajattelemasta: ”Onko Õnnepalu eheytynyt uskonnollisissa piireissä?” Menee jonkin aikaa, että tajuan kirjailijan käyttäneen Ritasta pronominia se.

Myöhemmin minäkertoja siivoaa Ritan hiekkalaatikkoa. Varmistuu lopullisesti, että Rita ei ole nainen. Tirskahdan hermostuneesti. Õnnepalun huumoria ei helposti huumoriksi tunnista.

Pariisissakaan Õnnepalu ei kuvaa ihmiskontaktejaan. Hän tarkkailee rakkaan kaupunkinsa elämää ja eläjiä, mutta yhtään dialogia kirjassa ei ole. Tuntuu siltä, että minäkertoja ei puhu edes Pyhälle Rita-kissalle. Õnnepalun sivuhenkilöt eivät ole vain litteitä; heitä ei Pariisissa ole.

Minäkertoja miettii, että monet miljardit ihmiset elävät aivan tavallista elämää: nukkuvat, syövät, tekevät jotain, jotta olisi mitä syödä ja missä nukkua. Aivan tavallinen elämä kelpaisi vanhenevalle kirjailijalle, ei tarvitsisi ihmeitä tai ekstremeä, kuten intohimoista miesseksiä pimenevässä puistossa: ”... kun olisi, kenen kanssa syödä ja nukkua.”¹⁰

Tekee mieli itkeä. Mihin on jäänyt Valheiden katalogin A, jonka kanssa minäkertoja vilkutti talon yli syöksyvälle Nato-hävittäjälle?¹¹

Ihmisen tavallisen pieni elämä tuntuu olevan Õnnepalulle ongelma ja arvoitus. Hän toivoo, että joku kertoisi, mitä hänen tulisi tehdä työkseen. Hän haluaisi ottaa vastaan oman elämänsä sellaisena kuin se on. Teorian tasolla, muttei pysty kuitenkaan ja kaikki jää taas roikkumaan.

Taas ärsyttää. Miksi hän ei vaikuta saavan tyydytystä siitä, että on nuorena ostanut sähkökirjoituskoneen rakkaasta Pariisistaan ja voilá – sen sisällä oli Piiririik¹², esikoiskirja! Ja sen jälkeen hän on kirjoittanut vaikka mitä! Siitäkin, että työskenteli puutarhurina Britannian kuningatarkunnassa.

Mikä Õnnepalua nakertaa sisältä päin? Miksi hän on alati masentunut?

Halu ja kiinnostus

Tõnu Õnnepalulta on hävinnyt halu. Kun hän oli neljännesvuosisata sitten Pariisissa, hän halusi ja katseli ihmisolentoja himokkaasti. Osti kaupasta kirjoituskoneen kuin orjan, kuin kukan kukkatorilta ja linnun lintutorilta ja ´sinut´ orjamarkkinoilta Prèvert´n kuuluisassa runossa.¹³

Kirjailijan pitäisi kaiken järjen mukaan tuntea olonsa vapaaksi. Hänen sisäänsä on astunut hiljaisuus.

Eikö olekin ihanata? Vihdoinkin olla niin vanha, että ei enää jatkuvasti pörise päässä, kuten muusikko-laulaja-kirjailija Astrid Swan kirjassa Suurteoksia.

Miksei Õnnepalu nauti hiljaisuudesta? Hän on ihan hiljaa Pariisissaan, ei puhu kenenkään kanssa, tarkkailee, tekee pienen pieniä asioita. Tällä kertaa mieleni tekee kirkua.

Pariisin minäkertoja on kirjoittanut kirjoituskoneella aikansa ja sitten hylännyt sen. Kone on työnsä tehnyt. Se saakin lojua käyttämättömänä. Vanhana ihminen alkaa töpöttää lyhyin hitain askelin ja lopulta matkaa enää omassa asunnossaan. Ihan lopullisessa lopussa vanha ihminen ei kulje edes kylppäriin. Tarpeet menevät vaippaan vuoteessa ja vain yöt ovat äärettömiä meriä. Aamu ei tunnu koittavan koskaan.

Onhan se surullista, mutta miksi Õnnepalu ei tarkastele kaikkea vapautumisen näkökulmasta? Eikö olekin ihanata, että ei enää tee mieli panna kaikkea, mikä liikkuu? Ei tarvitse enää päteä. Päässä ei surise eikä pörrää. Hormonit eivät melua.

Nuorena Õnnepalu halusi ihania miehiä Pariisissa, kauniita tavaroita, kalliita vaatteita. Nyt hän katselee ihmisiä kuin puita. Ihmiset ovat erilaisia, jotkut ovat kauniita, jotkut huomiota herättäviä, mutta he unohtuvat heti.

Ehkä siitä on kysymys. Sen lisäksi että Õnnepalu on menettänyt halunsa, hän on menettänyt kiinnostuksensa.

Kuin puut - ihmiset unohtuvat heti. Musertavaa!

Paitsi että eivät unohdu

Ensin Tõnu Õnnepalu vajoaa masentuneisuudessaan lukijan ulottumattomiin ja sitten! Ähäkutti, ei se olekaan niin. Piirteen kirjailija lienee ammentanut Emil Michel Cioranilta (1911 - 1995), romanialaiselta filosofi-esseistiltä. Cioraniin kirjailija viittaa Valheiden katalogissaan, mutta ikään kuin vittiullakseen, ei kerro tästä sen enempää. Edes etunimeä Cioran-poloiselle kirjailija ei suo.

Wikipedia tietää kertoa, että Cioran käsitteli ristiriitaisuutta. Hänen perustansa oli siinä, että on opittava elämään ristiriitaisuuksien kanssa.

Pariisin cioranismeihin kuuluu luku Daami¹⁵. Ensin ihmiset unohtuvat. Kuka edes jaksaa kiinnostua Pariisin asunnottomien elämäntarinoista tai vanhoista, köyhistä ihmisistä, jotka asuvat sosiaalisin perustein annetuissa asunnoissa? Ja sitten esseekirjan minäkertoja kohtaa Daamin.

Daami seisoo kirjakauppa La Procuren edessä, kauppa saattaa olla sama, josta kirjailija osti kirjoituskoneensa. Kirjoittiko Õnnepalu muuten esikoisromaaninsa viroksi? Eikö hän käyttänyt käsikirjoituksessaan virolaisia erikoismerkkejä? Miten hän kirjoitti esimerkiksi oman sukunimensä esikoiskirjansa käsikirjoituksen nimiölehteen?

Minä googlaan aina Õnnepalun ensimmäisen kerran jossain tekstissä mainitakseni ja sen jälkeen kopioin nimeä tekstiini itseltäni.

Daamin kaltaisia vanhoja naisia oli Pariisi pullollaan kaksikymmentä viisi vuotta aikaisemmin. Hän on ilmestys. Daami haluaa ostaa kaupasta Raamatun. Õnnepalu on etsimässä Veljeskunnan säännöstöään, elämänsä kirjaa, ja lopulta myyjättären avulla löytää sen kaiken takaa nurkasta. Elämän kirja on siellä. Yksi ainoa kappale.

Onko kirjailija sittenkin siirtymässä Jerusalemin veljeskuntaan? Minäkertoja arvelee daamin ostavan Raamatun kummilapselleen, jotta tämä voisi säilyttää sitä kirjahyllyssään ja salaperäisellä tavalla lahja-Raamatun avulla muuttua vanhana yhtä seesteiseksi kuin daamimainen kummitätinsä.

Aiemmin Pariisissa Õnnepalu mainitsee katolisen veljeskunnan, jonka jäsenet asuvat omissa asunnoissaan kaupungeissa. Ollakseen kunnollinen Jerusalemin veljeskunnan jäsen hänen ei tarvitsisi oikeastaan tehdä yhtään mitään. Ottaa vain askel. Päättää, sekö hänellä on ongelma? Pitäisi sitä tätä ja tuota – eikä oikein saa aikaiseksi.

Samassa yhteydessä hän kirjoittaa, että oikeastaan kirjoittaa väärällä kielellä16. Haluaisi kovasti kirjoittaa oikealla – ranskallako? – muttei ole vielä rohjennut ottaa askeltakaan siihen suuntaan.

Voi olla, ettei rohkenekaan.

Näin kirjailija tappoi saman tien virkistävän ideansa ja torpedoi lupaavan loppuelämän suunnan.

Jerusalemin veljestö vaikuttaa Õnnepalusta kiinnostavalta varmaan juuri siksi, että kuuluakseen siihen ei tarvitse enää tehdä paljon. Õnnepalulla on jo väliaikainen työ ja tehtävä kaupungissa; Pyhän Ritan kakkapalleroiden siivoaminen hiekkalaatikosta.

Kun Rita on saanut naksunsa ja hänen vessansa on puhdas, Jerusalemin veljestön tuoreen munkin ei tarvitse muuta kuin mietiskennellä.

Mikäs siinä. Mitä ihmettä Õnnepalu sitten narisee koko ajan?

Miten niin väärä kieli?

Vaadin selitystä! Mitä Õnnepalu tarkoittaa väärällä kielellä? Tarkoittaako hän sitä, että viron kielen puhujia on niin vähän ja pieneltä kielialueelta on vaikea ponnistaa kirjailijana maailmanmaineeseen.

Läpi koko Õnnepalun myöhemmän tuotannon kulkee pettymyksen pohjavire. En vielä osaa ajoittaa, milloin tai missä kirjassa pettymys hänen teksteihinsä hiipi. Lupaan selvittää senkin, kunhan pääsen käsiksi lähdeaineistoihin, joiden avulla pystyn sijoittamaan Õnnepalun johonkin kohtaan virolaisen nykykirjallisuuden kaanonia.

Õnnepalu on syvästi pettynyt. Johonkin. Ehkä siihen, että hänestä tuli kirjailija ja kun oli saanut valmiiksi ihan mukavan tuotannon, kaikki alkoivat kirjoittaa. Pariisissa on kirjailijoiden katu Rue des Ècrivains.17 Silloin kirjailijoiksi sanottiin kirjeiden kirjoittajia. Ihminen saattoi astua sisään ja antaa kirjoittajan kirjoittaa joko pyyntö-, rakkaus-, petos- tai vain pelkästään kirjeen.

Kirjailijoita ei enää tarvita, sillä juuri kukaan ei kirjoita enää kirjeitä ja kirjansa ihmiset kirjoittavat itse.

Taidehistorioitsija Anna Kortelainen viittaa kuitenkin siihen, että kirjailija on edelleen maailman arvostetuimpia ammatteja¹⁸.

Eikö Õnnepalu ole saavuttanut tarpeeksi? Mitä kummaa, sillä wikipedian mukaan hänen esikoisteostaan on käännetty neljälletoista kielelle.

Õnnepalun Suomen julkaisija Jussi Virratvuori Kirjokannesta kertoo sähköpostissa, että vast´ikään Õnnepalusta tuli Viron televisiosta tunnin haastatteluohjelma. Saavuttiko kirjailija menestyksensä liian aikaisin? Onko jumalten keinu tuonut kirjailijan alas?

Mitä kuuluu vaikka sellaiselle maailmanmenestykselle kuin Milan Kundera? Kunderan romaanin nimestä Olemisen sietämätön keveys tuli meidän, 1980-lukulaisten hedonistien, keskinäinen loitsu. Kirjan on suomentanut Kirsti Siraste ja kirjan nimi on suora käännös tšekin kielestä: Nesnesitelná lehkost byti. Lukuisat osikkonikkarit väänsivät nimen vaikka millaiselle mutkalle. Minäkin olen heidän kyseenalaisessa joukossaan ja häpeän suuresti.

Kun Kundera alkoi lopulta kirjoittaa ranskaksi, hän ei enää kiinnostanutkaan maailmalla. Minulla on neljä Kunderan teosta, jotka on suomennettu ranskan kielestä. Olen lukenut niistä kaksi.

Kundera osui Olemisen sietämättömällä keveydellä maailman kirjallisuuden historiassa oikeaan paikkaan ja oikeaan aikaan. Kun hän alkoi tarkastella länsimaita terävästi ja vielä ranskaksi, länsimaiset lukijat käänsivät hänelle selkänsä. Kundera kävi vittumaiseksi, hän kirjoitti meistä vittumaisesti¹⁹.

Kuinka se on mahdollista? Kuinka Kundera kehtaa? Mehän olimme niin suopeita heille, toiseutetuille, itäblokin maista tulleille.

Õnnepalu ei mene sen syvemmälle. Hän ei esimerkiksi selvittele suhdettaan ranskan kieleen. Eikä kirjailijalle ei tule edes mieleen katsella Pariisin-lainaresidenssissään kirjahyllyä ja sen pitkää riviä virolaista kirjallisuutta. Asunnon omistajalle Antoinelle on ”kertynyt” virolaisia kirjoja, mutta ne eivät hyllystä juuri liiku²⁰. Keräävät vain pölyä.

Kirjailija kertoo, että suurin piirtein saman tien, kun tuli Pariisiin, unohti kotimaansa. Hän sanoo, että Viron uutiset eivät voisi muutenkaan vähempää kiinnostaa; kunkin maan uutiset ovat yhtä kiinnostavia kuin maan romaanit. Ne kumpuavat samasta henkisestä ilmastosta.

Viron henkisessä ilmastossa on kirjailijan mielestä jotain vikana, mutta hän ei suo lukijalle mahdollisuutta olla kanssaan eri mieltä tai samaa. Hän ei yhtään suostu valottamaan sitä, millainen nyky-Viron henkinen ilmasto on.

Kirjailija lähtee saman tien seuraavan mielijohteen perään – Jerusalemin veljestöön. Ja sitten hänen ajatuksensa karkaavat aamutorille, sinne pitäisi lähteä etsimään tuoreita kaalinpäitä ja salaatinkeriä. Saman tien tulee kauhu siitä, että ei selviydy torilta pois ostamatta viettelyksiä, jotka tietenkin maksavat paljon.

Välissä pilkottaa ikäväntapainen. Satojen kilometrien päässä on puutarha, josta hän on kaiket kesät ottanut ja syönyt tuoretta. Lukijalle jää aavistuksen verran epäselväksi, lähteekö kirjailija kuitenkaan aamutorille, vaikka niin kovasti meinasi. Mummut tulevat jo kärryineen torilta ja ovat varmasti vieneet sieltä kaikkein parhaimmat kaalit sekä salaatit.

Õnnepalu kirjoittaa, että hänellä ei ole todellista kotikaupunkia, todellista isänmaata – eikä hän tunne kaipaavansa sellaista. Eikä kirjailija tunnusta kaipaavansa jotakuta toista ihmistä. Edes istumaan vierelleen penkille.

Hän jatkaa kulkemista yhdestä kodista, yhdestä talosta ja asunnosta toiseen niin kuin on tehnyt tähänkin asti, usein vastoin omaa tahtoaan ja valintaansa. Luvun otsikko on Toivoton tapaus, mutta luvun lopussa on lause, joka paljastaa, että Õnnepalu kuitenkin jonakin aamuna herää oikeassa paikassa ja paikassa saattaa olla joku.

Seuraavassa luvussa hän jo unelmoi tulevansa vanhaksi Pariisissa, saavansa yhdennentoista kaupunginosan puutarhurin paikan ja vuokraavansa Antoinelta alakerran huoneen, jossa nyt nukkuu. Eikä sitten kuitenkaan. Kirjailija on liian vaativainen. Hänellä on suuruudenunelmia.

Työ, työ, työ. Mitä ihmettä? Õnnepalu kiertää aihetta kuin kissa kuumaa puuroa; Jerusalemin veljestön munkiksi, puutarhuriksi? Roskakuskitkin ovat tärkeitä työläisiä.

Õnnepalu on kyllästynyt keksimään itse itselleen työtä, keksimään itse itselle elämän. Olisipa joku palkkatyö. Edes kahdeksi vuodeksi.

Olisipa kaikki paljon yksinkertaisempaa

Õnnepalu istuu Mountsouris´n puistossa lehmuksen alla ja katselee liejukanapesuetta. Selän takana nuori venäläis-ranskalainen äiti lörpöttelee lapselleen. Nainen on kotoutunut. Õnnepalu kysyy itseltään, toivooko vielä joskus kotoutuvansa jonnekin.

Selkeää vastausta lukija ei saa, mutta liejukanat vaikuttavat onnellisilta ja tyytyväisiltä aika vähään. Niiden ei esimerkiksi tarvitse opetella kieliä. Õnnepalun mielestä ihmiskunnalla voisi vallan hyvin olla vain yksi kieli²¹.

Maailman useat kielet vain köyhdyttävät. Tosin kirjailija tulee siihen tulokseen, että jos maailmassa puhuttaisiin vain yhtä kieltä, eivät ihmiset sittenkään ymmärtäisi toinen toistaan.

Tähän kohtaan olisin pysähtynyt mieluusti useammaksikin sivuksi. Mutta ei. Eivät sittenkään ihmiset ymmärtäisi toisiaan, vaikka olisi yksi yhteinen kieli.

Õnnepalu päätyy siihen, että kaikki on turhaa – paitsi puutarhanhoito. Hän on ihan pikki riikkisen kiinnostunut Rabamatsin suosaarekkeesta kiskomiensa lehmuksen taimien kohtalosta. Taimet hän ilmeisesti pelasti ja istutti jonnekin muualle. Arvelen, että sivulauseen koukeron alalauseessa jossain toisaalla tai peräti toisessa kirjassa, Õnnepalu kertoo, minne.

Tuntuu pahalta, kyllä se siitä, aika parantaa

Kuuluisa A, jonka kanssa Õnnepalu vilkutti Valheiden katalogissa Nato-hävittäjälle, elää Õnnepalun talossa nuoren rakkaansa kanssa²². Rakas ehkä häipyy talosta syksyyn mennessä.

Kirjailija kiittää A:n rakasta. Hän on rauhanrikkoja, joka pelasti hukkaan joutumiselta. Tässä kohtaa Õnnepalun täytyy olla sarkastinen ja tehdä pilaa naistenlehtien syvähaastatteluista. A:n rakas on töytäissyt kirjailijan harhapolulle, mutta vieläkään kirjailija ei ole riittävän eksyksissä.

Joitakin sivuja aiemmin hän ajatteli istuttaa kuusia pihan perälle ja käydä katsomassa niiden tuuheutumista sekä pituuskasvua. Puutko ovat kirjailijan lapsia? Eivätkö hänen kirjansa ole? Se, minkä pihan takaosaan kirjailija aikoo kuusia istuttaa, jää tietenkin avoimeksi. Ensin ajattelin, että juuri sinne kirjailijan Pariisiin ja Antoinen asunnon takapihalle, jotta kirjailija voisi tulla lapsiaan tulevaisuudessa katsomaan.

Mutta voivathan Õnnepalun kuusilapset kasvaa jossain muuallakin kuin pariisilaisella takapihalla. Aivan hyvin.

Lapinlahdella 18. tammikuuta 2023
Pia Valkonen

Viitteet:

1. Õnnepalu, Pariisi, 2022, s. 138

2. Teppo Kulmala kuvaa hienokseltaan kirjailijapäiväkirjamaisessa Radio Tuupovaarassaan (2013, s. 80) sitä, kuinka presidenttiehdokas Pekka Haavisto herättää hänessä psykologis-seksuaalisia torjuntoja. Lisäksi Teppo Kulmala onnistui kirjoittamaan John Irvingin Minä olen monta -romaanista nyreän arvostelun (Savon Sanomat 2.6.2013). Romaanin teemat eivät Kulmalan mielestä liiku eikä aihe verevöidy. Kiinnostavaa, uskaltaako Kulmala kirjoittaa happamasti ainoastaan ulkomaisten kirjailijoiden kirjoista, sillä tuskin joutuu kohtaamaan esimerkiksi John Irvingiä silmästä silmään?

Yleensä hän kirja-arvosteluissaan mielestäni sortuu bysanttilaiseen ylisanailuun.

Ilmaisua bysanttilainen ylisanailu käyttää Aleksander Men kirjansa Ihmisen poika esipuheessa kuvatakseen sitä, mikä häntäkin tökkii perinteisiä ortodoksisia pyhittäjäelämäkertoja lukiessa.

3. Teppo Kulmala: Merenrantakylä on rakkauden kuvastin virolaisromaanissa 10.11.2017, Keski-Suomalainen.

4. Meniköhän Kulmalalla Paratiisi-arvostelussaan reaktionmuodostuksen puolelle? Reaktionmuodostus kuuluu ihmisen psyyken defensseihin. Toisaalta, tiesikö Kulmala Õnnepalun Paratiisin arvostellessaan kirjailijan olevan homo? Oliko Kulmala lukenut Emil Toden Enkelten siemenen?

5. Kirjoitin: Õnnepalunkin. Jo vuosia mieleni on tehnyt ravistella Teppo Kulmalaa.

6. Tode on viroa ja suomeksi totta.

7. Tõnu Õnnepalun vuonna 1993 kirjoittama Enkelten siemen oli viroksi Piiririik. Kirjaimellisesti piiririik tarkoittaa suomeksi rajamaata. Haluaisinpa kysyä joltain, miksi suomeksi Õnnepalun kirja on Enkelten siemen ja miksi Õnnepalun myöhempi pitkä tajunnanvirtainen essee on Lopetuksen enkeli (suomeksi 2020).

Lopetuksen enkeli on suora käännös vironkielisestä alkuperäisversiosta. Miksi Enkelten siemen ei ole?

8. Muovituoli-termin lainasin Paavo Haavikon elämäkerrasta Haavikko-niminen mies (Saari, 2009). Haavikko sanoo siinä nykykirjallisuutta loputtomissa tuotteistuksissaan mielenkiinnottomaksi kuin muovituolit.

9. Edesmennyt kirjailija Matti Mäkelä arvosteli Jouni Tossavaisen Kuoharit I – III Helsingin Sanomiin (22.12.2018) ja huomasi kirjoituksessaan, kuinka savonkielinen ilmaisu eroaa tai oikeastaan koko ajattelu eroaa länsisuomalaisesta. Jouni Tossavaisella ja ylipäätänsä savolaisella Mäkelän mukaan ”lauseen alkupään ajatus hukkuu armotta loppupään uusien rajoittavien tai laventavien määreiden alle.”

Läntinen ajattelu Mäkelän mukaan on selkeämpää. Syyt ja seuraukset kulkevat loogisessa järjestyksessä.

Olkoon sumeus savolaisille ominaista tai ei, epävarmuudelta se mielestäni tuntuu. Ehkä savolaiset vain ovat epävarmoja. Õnnepalu ainakin tuntuu kovin epävarmalta. Hyvä on, hän lienee samoilla linjoilla kuin psykoterapeutti Katriina Järvinen, että moni asia voi olla totta yhtä aikaa, olen samaa mieltä Järvisen kanssa, mutta silti. Ärsyynnyn Õnnepalusta. Sen, että moni asia on totta yhtä aikaa, saisi ilmaista jotenkin terävämmin, iskevämmin eikä ”savolaiseen” tapaan: ”On se niinnii ja noenniiki saattaa olla.”

10. Õnnepalu, Pariisi, 2022, s. 58

 11. Õnnepalu, Valheiden katalogi, 2022, s. 16

 12. ja 13. Õnnepalu, Pariisi, 2022, s. 35

 14. Õnnepalu, Pariisi, 2022, s. 33

 16. Õnnepalu, Pariisi, 2022, s. 30

 17. Õnnepalu, Pariisi, 2022, s. 134

 18. Suurteoksia, 2021, (toim. Petra Maisonen ja Saara Turunen). Kirjailija-tutkija Anna Kortelainen artikkelissaan A. S. Byattin Riivauksesta.

19. Milan Kundera, Kiireettömyys (s. 47 alk.) on kuvaus hyönteiskonferenssista, jossa tšekkiläinen tutkija liikuttuu niin päästyään puhumaan konferenssissa sekä omista sanoistaan, että unohtaa varsinaisen puheensa. Puheen, joka ei sisällä sanaakaan tutkijan nuoruudessaan löytämästä kärpäsestä, jälkeen ranskalainen ääliö suitsuttaa, kuinka he, toiset, olivat Euroopan ylpeydenaihe; he, juuri he, vastustamalla sitkeästi kommunistisortajia heidän maansa älymystö osoitti sellaista rohkeutta, joka lännestä usein puuttuu, he ilmensivät sellaista vapaudenjanoa, jopa uhkarohkeutta, että heistä tuli lännelle seuraamisen arvoinen esimerkki. Sitten seuraa kamala moga; suitsuttaja sekoittaa Tšekkoslovakian ja Unkarin: ”Ja muuten Budapest on suurenmoinen, elävä kaupunki, ja sallikaa minun korostaa, että aivan eurooppalainen.” ”Tarkoittanette Prahaa?” tšekkiläinen tutkija huomauttaa kainosti. Ääliö jatkaa sentimentaalista paasaustaan: ”Tietenkin minä tarkoitan Prahaa, mutta tarkoitan myös Krakovaa, tarkoitan Sofiaa, tarkoitan Pietaria, minä ajattelen kaikkia noita Itä-Euroopan kaupunkeja, jotka ovat juuri päässeet valtaisalta keskitysleiriltä.” Tšekkitutkijaa alkaa toden teolla ottaa aivoon: ”Älkää puhuko keskitysleiristä. Me menetimme usein työpaikkamme, mutta emme me leireillä olleet.”

Ääliö jankkaa: ”Kaikki Itä-Euroopan maat olivat leirien peitossa, rakas ystävä! Todellisten tai vertauskuvallisten leirien, ei sillä ole merkitystä!”

Tšekkiläinen tutkija koettaa inttää, ettei saisi puhua Itä-Euroopasta, sillä Praha on yhtä länsimainen kaupunki kuin Pariisi. Kaarlen yliopisto perustettiin 1300-luvulla ja se oli pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan ensimmäinen yliopisto.

Ääliö osoittaa alentuvaa suopeutta: ”Rakas tutkijatoveri, älkää hävetkö sitä, että olette Itä-Euroopasta. Ranska suhtautuu Itä-Eurooppaan mitä myötämielisimmin.”

20. Õnnepalu, Pariisi, 2022, s. 29

21. Õnnepalu, Pariisi, 2022, s. 60

22. Õnnepalu, Pariisi, 2022, s. 51