Siunattu Tõnu Õnnepalu ei jättänytkään meitä fanejaan Viimeiseen sanaan - sain postissa kappaleen elämää Pienissä taloissa ilta-auringossa

Kjell Westön Coda saa jäädä välillä kesken, sillä se oli suorastaan halju Maritta Lintusen Hallan jälkeen

Välissä sitä tätä ja tuota, autofiktion etiikka -kirjoituksen miettimistäkin

ti 18.11.2026

Enhän minä malttanut olla avaamatta Kirjokannen pakettia heti, kun hain sen postilaatikosta. Ajattelin, etten avaa sitä ennen kuin olen saanut Kjell Westön Codan loppuun. Avasin sittenkin paketin ja käytin Tõnu Õnnepalun Pieniä taloja ilta-auringossa yläkerrassa.

Pinosin Westön ja Õnnepalun yöpöydälle. Ennen nukkumaanmenoa luin Kjell Westön Codasta kohdan, jossa kulttuurieliittiin kuuluvat nuoret ihmiset kokaiinipäissään ensin jäävät kellumaan keskelle merta (toooosi hurjaaaa) ja sitten keikkuvat jonkin hienon Helsingin keskustan hienon kerrostalon ikkunoissa ja katolla. Kuvaus oli 1980-luvun loppuvuosilta.

Olin jo pitkään miettinyt, että Coda on jonninjoutavia napanöfftänkaiveluita ihmisjoukosta, jonka kanssa minulla ei ole mitään yhteistä. Sitten tuli mieleen, että ai niin. Porukkahan loi Image-lehden. Jossain Westön romaanissa on verhottu Imagen historia. En muista, missä enkä kipitä yläkertaan katsomaan Westö-rivistöstäni.

Olen lukenut Imagea sen alusta lähtien. Kun se muuttui painetusta lehdestä Apu360-virtuaalilehdeksi, unohdin sen muutamaksi vuodeksi. Unohdin, koska en löytänyt sitä enää. Maksoin Imagen takia vuosia Apu360-tunnuksia turhaan.

Kun miettiessäni autofiktion etiikkaa, jouduin hankkimaan tunnukset taas, sillä haastattelu, jonka perusteella löysin vuonna 2018 Saara Turusen ja hankin ensin hänen Sivuhenkilönsä ja sitten Rakkaudenhirviönsä sekä lopulta Järjettömiä asioitakin, oli juuri Image-lehdessä ja nettiarkisto tunnusten takana.

Miksi oi miksi heitin Imagen vuosikerrat pois?

Olin vähällä alkaa kirkua, kun maksoin taas Apu360-tunnuksia. Koska taloon alkoi keräytyä kirjoja epämääräisiin pinoihin, päätin, että raivaan kirjahyllyihin tilaa. Raivauksen aluksi heitin melkein koko Image-arkistoni paperinkeräykseen.

Otin sivuun muutamia rakkaiksi käyneitä numeroita, kuten sen, jossa oli Jantso Jokelinin tekemä erinomainen Mikko Kärnän ja vaimonsa Anna Sirkiän haastattelu. Ihan parhautta jutussa olivat Antti Vettenrannan upeat valokuvat (Image 22.11.2022). (Äh, nyt tuli ikävä henkilökuvausta järjestelmäkameralla).

Haastattelu johti siihen, että huomasin syksyllä 2023 lobbaavani Kärnää rautavaaralaisille kunnallistoplokkaille. Valtuustosalissa oli jokin kekkeri, en muista, mikä mutta sain varmaankin aikaan jonkinlaisen paskahalvauksen tempauksellani. Tai sitten ihmiset olivat niin järkyttyneitä röyhkeydestäni, että heillä ei edes paska halvaantunut.

(Tarkoitan tällä sitä, että aihetin hämmennystä - joku räkänokka jostainmistälie nevörhöörd ULKOPUOLINEN tulee puhumaan kunnanjohtajavalinnasta.)

Siirsin sivuun myös Imagen, jonka kannessa Saara Turunen oli eleganteissa ja kalliissa pukimissa (Image 15.3.2018). Juttu alkaa sillä, että Sonja Saarikoski kuvaa Turusen vaatteita: harmaa huppari, pitkä musta toppi ja mustat sukahousut.

(Jostain syystä teki mieli kirjoittaa yhdellä koolla sukahousut.)

Heitin vähän aikaa sitten paperinkeräykseen loputkin Imaget. Mukana Saara Turusen haastattelunumero vuodelta 2018.

En pääse tarkistamaan Turus-numeron kansikuvaa, mutta ikään kuin kirjailija olisi stailattu haastattelun kuvitusta varten. Perkele, koetan vielä. Pyydän tekoälyä etsimään lehden kansikuvan. Tosin äsken tekoäly väitti, että missään Westön romaanissa ei ennen Codaa ole ollut Imagen historiaa. No niin, tekoäly ei pystynyt siihenkään ja käski kääntymään Apu360-sivuston puoleen. Teki mieli sanoa, että vedäpäs käteen mulkunderi. En sen haku-toiminnolla ole ennenkään saanut mitään irti.

Paitsi, että sain. Jotain sentään olen löytänyt Apu360:stä helposti.

Vuonna 2021, kun Järjettömiä asioita ilmestyi, kirjailija ja Sonja Saarikoski kävivät aivan upean keskustelun vuoden 2018 haastattelun teosta. Sonja Saarikoski oli päätynyt karrikoituna toimittajakuvauksena Järjettömiin asioihin ja kirjailija sekä fanittamani toimittaja kirjoittivat keskustelun auki Imageen (Päivitetty 11.10.2024 | Alkuperäinen julkaisu 18.6.2021).

Yksipuolisen ja onnettoman Rautavaara-rakkauteni vuoksi en muista autofiktiokeskustelua

En muista Turusen ja Saarikosken keskustelua painetusta lehdestä. Todennäköisesti olen siirtänyt lehden tyynesti Image-vuosikertojen riviin lukematta sitä. Helatorstaista 2021 (13.5.) lähtien en pystynyt ajattelemaan muuta kuin kaunista auringonkeltaista taloa Rautavaaran Kaivokoskella.

Helatorstaina 2021 ensimmäisen koronarokotukseni jälkeen söimme Matin kanssa Esterin eväässä Vitostien varrella, katselin Onkiveden lahtea ja muistaakseni Esterin evään kontin takana kasvavassa koivikossa oli vielä lunta.

Rokotuksesta tuli hienoinen huono olo ja sanoin Matille, että nyt lähdetään (taas) Rautavaaralle katsomaan taloja. Vaikutti siltä, että Jokisuunniementien kaava ei edistynyt mihinkään ja Rautavaaralle muutto poltteli mielessä.

En muista, olinko silloin jo istunut kunnantalon kahviossa valtuuston puheenjohtajan, puoluetoverimme, kanssa ja havainnut, että jahas, pappa on pihalla kuin lumiukko. Kysyin häneltä nimittäin juuri Jokisuunniemen kaavaa. Pappa pudotteli puuta heinää ja tajusin, voi herrajukara, sen lisäksi, että poloinen ei tiedä, mistä puhun, ei hän tiedä edes, kenen kanssa puhuu.

Olimme olleet muun muassa Tampereella Vasemmistoliiton puoluekokouksessa ja istuneet jonkin aikaa Työväenmuseon kekkeritiloissa saman pöydän ääressä korkeilla jakkaroilla ja keskustelleet. Olin roudannut pakulla lettupannun Rautavaara-päivien aikaan vassuliiton toriteltalle ja olihan meillä ollut päivillä myös Vasemmistonaisten Ilotalo-kiertue eduskuntavaaleja 2011 edeltävänä kesänä.

Lisäksi minulla oli ennen kevään 2011 eduskuntavaaleja vaalitilaisuus Rautavaaran kunnantalon Konkelossa. Jännitin niin, että en muista, oliko vaalitilaisuudessa oli muitakin vasemmistonaisehdokkaita. Kaiketi oli. Matti oli kyytimässä minua ja naureskeli, että joku vaalitilaisuuskävijä oli luullut minua Merja Kyllöseksi.

Joka tapauksessa sillä sekunnilla talvella 2021, kun tajusin, että eihän Rautavaaran valtuustonpuheenjohtaja enää ole kartalla muusta kuin Sotapolku-nettisivustossa. Hän seikkaili ajatuksissaan jossain talvi- ja jatkosodan välissä, kopaisin vielä papparaisen muistisoluja.

Sanoin selvästi ja kuuluvalla äänellä, että niin mieheni MATTI VALKONEN se tässä... jatkoin jotain varmaankin sukututkimuksesta. Ehkä sanoin, että mieheni MATTI VALKONEN se kuuluukin mattiklingeläiseen Iisalmen ruhtinaskuntaan. Arvelin, kerrankos sitä jonkun joutavan vasemmistopamparaisnaisen Suuri Herra unohtaa, mutta että kuitenkin MATTI VALKONEN, se on Ylä-Savon vassuissa nimi, joka merkitsee jotain.

Onhan hän mukavaakin mukavampi vassumies.

Valtuuston puheenjohtajan silmien takana ei syttynyt minkäänlaista lamppua. Jäimme istumaan kahvioon vielä, kun puheenjohtaja pani hatun päähänsä ja lähti. Tuli kunnanviraston kahvitauko ja siirryimme verkostoitumaan teknisen johtajan kanssa.

Tärätyin tekniselle johtajalle heti kättelyssä, onko hän mahdollisesti huomannut, että valtuuston puheenjohtaja on seniili.

Tekninen johtaja vain hupsista hävisi

Tekninen johtaja säikähti ja sanoi nopeasti, että hyvin se valtuuston kokoukset vetää. Näytti kuitenkin vilpittömänä ihmisenä mietteliäältä ja huomasin, että on saattanut jotain huomata hänkin. Mutta. Kuten pienillä paikkakunnilla; taas oli asia, josta ei uskallettu puhua.

Seniili luottamuspamppu asettui ehdolle kesän 2021 kunnallisvaaleissa. Vaikka olisimme silloin jo olleet Rautavaaralla kirjoilla, en olisi äänestänyt häntä enkä sen puoleen ketään muutakaan vassuliiton ehdokasta.

Yksi oli muistisairas ja muut - heitä taisi olla peräti kaksi - eivät vakuuttaneet.

Rautavaaran entinen tekninen johtaja on, nyt jo oli ja ollos iäti muistettu, toinen kunnanviranhaltija, jonka huoneeseen on ollut kiva mennä. Hän tuntui iloitsevan siitä, että hänen kanssaan hoidetaan ja mietitään asioita. Toinen kiva on Lapinlahden kunnan entinen rakennusmestari Mikkonen (etunimi hukassa). Me vammaisneuvostona kävimme taajaan hänen kopissaan.

Tapasin tyypin toissa talvena Kuopiossa Teknopoliksen kahviossa. Tulin kaupunkiin ennen kukon pieraisua Matin kyydissä ja piti menemäni Kuppakamarin johonkin maksuttomaan juttuun, mutta olin väärässä tornitalossa.

Olisin voinut lähteä lipsimään puolijuoksua Viitostien toiselle puolelle, mutta koska olin pukenut ylleni mekon ja jalassani oli jotkut joutavat sukahousut (taas yksi koo) ja Kuopion katuja puhalteli arktinen viima, jäin kahvioon kirjoittamaan.

Heppu Mikkonen tuli joukkoineen - nykyisiä työkavereita varmaankin - kahville ja minä selostamaan tälle, että hän oli vammaisneuvoston valo ja ilo Lapinlahden kunnantalolla. Tosin! Varapuheenjohtaja Reetta aina, kun puhkean vuolaisiin ylistyksiin Heppu Mikkosesta tai nousen seisaalleni aplodeeraamaan, huomauttaa kuivasti, että teepäs seuraavaksi oikein lista Heppu Mikkosen konkreettiseista toimista asioihin, joihin toivoimme vammaisneuvoston esteettömmyskierroksilla parannusta.

Rautavaaran entinen tekninen johtajakaan ei ehtinyt meille olla kuin kiva, vaikka juttelimme kyllä ekologisen pientalotehtaan perustamisesta ja kannosta taloksi -prosesseista. Olimme lisäksi käyneet koronakesästä lähtien haaveilemassa oman pikkuruisen ekotalon rakentamisesta Jokisuunniementien asuinalueelle.

Tonttia olimme ostattelemassa. Kerran taas, kun mittailimme tulevan talomme paikkaa Keyrittyjärven rannassa, soitin tekniselle johtajalle mielessäni, että Matti sanoi näin, voisiko kaavan laajennus olla näin ja näin ja näin, tekninen johtaja sanoi, että on ajamassa Kysille. Kuulosti itkuiselta.

Herrajumala, mikä sillä on, ajattelin huolestuneena. Seuraavaksi kun koetimme saada häneen yhteyttä, hän oli ikään kuin kadonnut. Kirjoitin vihaisena sähköpostia kunnanjohtaja Henri Ruotsalaiselle, tämä sanoi, että ei ole enää kunnan palveluksessa ja kun kysyin, että mitäääää vittua, Ruotsalainen alkoi diibadaabailla.

Sitä ei kannattaisi toimittajalle tehdä. Diibadaabailla. Aloin pitää koko mokomaa poijjannappia diibadaabailijana.

Tekninen johtaja joutui oikeuteen ja mitä kaikkea sitten kunnasta paljastuikaan. En ymmärrä, miksi paikallislehti Pitäjäläinen meni mukaan diibadaabailuun, sillä kunnassa olisi ollut paljon pengottavaa kah..e... tuota eksentrisen kunnanjohtaja Unto Murron jäljiltä. Henri poijjannappula Ruotsalainen joutui siivoamaan aimo sotkun.

Jos oikein ymmärsin, kunnan luottamuselimistö oli tehnyt merkittäviäkin päätöksiä eikä päätöksistä ollut kirjauksia. Ihmekös tuo, jos valtuuston puheenjohtaja eli välirauhan ajassa ja kunnanjohtaja oli hm erikoinen.

Mitäpä näistä oli Pitäjäläisessä? Eipä juuri mitään.

Sinivuokkoja, itikoita ja auringonkeltainen talo

Meillä kuitenkin oli kytö päästä Rautavaaralle ja helatorstaina 2021 läksimme katsomaan vanhaa kauppaa Nurmeslahdesta. Itse kauppa oli ihastuttava hirsirakennus, jossa ei mielestäni ollut edessä hirrenvaihtoja ja samalla tontilla palokunnan harjoituksiin mainiosti soveltuva 1950-luvun talo.

Tontin viekussa luikerteli puro ja puron varrella oli päälle kaatuva sauna. Matti karkasi autoon jo, kun minä vasta tunnelmoin vanhan hirsirakennuksen päädyssä. Huutelin, ihanaa, täällähän kasvaa sinivuokkoja ja Matti rullasi auton etuikkunan auki lausuen: "Liikaa itikoita."

Kun Matti oli kantanut minut väkipakolla autoon, ajoimme Kaivokoskelle suoraan. Matti olikin selvittänyt maastokarttasovelluksen ja metsätonttien rajojen avulla tulevan kotimme sijainnin. Ihan tuosta noin vain. Talo oli myynnissä Tori.fi:ssä. Kuva oli surkea eikä vastannut todellisuutta.

Kun saavuimme talon pihaan, tajusin, että se on nyt tässä. Tämä on koti.

Pitää käydä ensi toukokuussa Nurmeslahden vanhan kaupan toisessa päädyssä tsekkaamassa, kasvaako siellä oikeasti sinivuokkoja vai tempaisinko minä sen välikatosta (ven. sanonta) kirjoitukseni autofiktiiviseksi yksityiskohdaksi.

Kun Saara Turusen ja Sonja Saarikosken keskustelu 13.6.2021 ilmestyi Imagessa, oli vielä viikko Kaiviksen kauppakirjan allekirjoitukseen. En malttanut lukea lehteä, en malttanut mitään. Tunnelmoin vain istumisesta leivinuunin kyljessä kolmenkymmenen asteen pakkasella.

Kun nyt kirjoitan tätä, tämä jostain syystä tuli kirjoittaa päältä pois, jotta saan varsinaisen asiani autofiktiosta ja autofiktion etiikasta ulos päästäni. Metsästin nimittäin pitkin Suomea Teatteri&Tanssi+sirkus -lehden artikkelia Olen nähnyt ihmisen tuhoutuvan - autofiktion voimasta.

Soitin sekä Turun että Jyväskylän yliopistojen kirjastoon ja sitten soitin Lapinlahden kirjastoon, jossa vastasi joku, joka ei ihan ollut tehtävänsä tasalla vai miten pitää ymmärtää se, että virkailija ei ollut kuullutkaan koskaan sanaa KAUKOLAINA. Sitten soitin taas Jyväskylään ja sain ohjeet, että minun pitää vain kuiskata virkailijan korvaan taikasana KAUKOLAINA.

Mietin, että no sitähän minäkin, olen minä ennenkin saanut KAUKOLAINOA puserrettua irti ja ihan jopa Lapinlahden kirjastovirkailijoilta, vaikka näille aina tulee kauhun hiki, kun marssin tiskin ääreen. Vaikka kuinka koetin nätisti sopottaa, sana KAUKOLAINA purkautui suustani pahimmalla natsiäänellä kuin koskaan.

Eikä siinä vielä kaikki. Maksoin kahdeksan euroa aika mitäänsanomattomasta pykellyksestä, mutta ehkä kannatti maksaa. Noh, pitäähän sitä päästä ensisijaisiin lähteisiin. Artikkeli liittyy Seidi ja Ruusu Haarlan autofiktiiviseen teoksiin Traumaruumis ja Uusi lapsuus. Aion kirjoittaa tekstin autofiktion etiikasta. Siihen kuuluvat myös turussaarikoskikeskustelut.

Matti tuli. Panee perunat kiehumaan. Kirjoitusaikaa on perunoiden keittoaika.

Halla, Coda ja Pienet talot ilta-auringossa

Kjell Westön Codan aion lukea loppuun, vaikka se tosiaan Maritta Lintusen Hallan jälkeen tuntui vesivelliltä. Pidin Hallasta niin, että äänikirjan kuunneltuani ostin sen itselleni painettuna. Codan vellihousuus ei ole Westön vika, vaan se, että Codan maailma ei vain puhuttele. Tuntuu niin joutavanpäiväiseltä, että ihmisten kokemus vaarasta pitää hankkia väenvängällä ja päihteiden vaikutuksen alaisena.

Koha nyt joutaville jottae, sanoisi Matti.

Hallassa kyse oli ihan oikeasta ihmisen eloonjäämiskamppailusta. Lisäksi Lintunen kirjoittaa kauniisti ja lämpimästi, on ystävällinen romaanihenkilöitään kohtaan, vaikka he eivät tekisi moraalisesti oikeita valintoja.

Sitä paitsi nälkä on sekä punikki että voi tehdä kenestä tahansa tappajan. Kirjoitan tästä joskus myöhemmin.

Codan viehätys, jolla aion viedä kirjan loppuun, on sen hienovaraisuus. Westö kuvaa hienosyisesti eliittihenkilöidensä vaivihkaiset ilmeet, aavistuksenomaiset eleet ja ohimenevät lausahdukset.

Tõnu Õnnepalu ei Pienissä taloissa ilta-auringossa vaikuta olevan niin kitsas itsestään kuin useimmissa kirjoissaan. Ehkä Õnnepalu on uusimmassa romaanissaan avoimempi jopa kuin Valheiden Katalogin ja Englantilaisen puutarhan inhimillisissä pienissä kertomuksissa.

Olen oppinut nauttimaan Õnnepalun minimalismistaan. Ihan odotan sitä. Niinpä oli aamulla pakko lukea Pienten talojen (ilta-auringossa) ensimmäinen luku. Siinä romaanin kertojan nuori minä kuolee. Tai ehkä pikemminkin nuoruus lakkaa olemasta.

Tai kertojasta tuntuu siltä, sillä pariisilainen teepuoti tipauttaa hänet pois listoiltaan, koska hän ei ole käyttänyt tiliä pitkään aikaan. Kertojan jäsennumero lakkasi toimimasta jokin aikaa sitten. Pari vuotta sitten. Ei sen täytyy olla viisi vuotta sitten vai onko huomaamatta kulunut peräti viisitoista vuotta.

Kertojalle kauhistuttava sana on irréversible. Baudelairilla on romaanin kaikkitietävän kertojan mukaan runo Irréversibilité. Se kääntyy sanoin vääjäämättömyys, lopullisuus tai peruuttamattomuus. Parhaiten sana kuvaa palauttamattomuus.

Hänkertojan nuoruutta ei voi palauttaa. Sitä ei voi elää enää uudelleen. Kukaan ei ole ollut se, kuka on ollut. On vain se, joka on. Ja pian nimemme poistuu kaikista tietokannoista ja kaikilta tileiltä. Kuoleeko muuten muisti ihmisen kuollessa? Õnnepalu tuntuu ajattelevan, että ei.

Ärsyttävää on, että Õnnepalun suomentaja Jouko Väisänen tuntuu ihastuneen arkaaiseen ilmaisuun tuo. Ensimmäisen luvun neljännen tuon jälkeen lakkasin laskemasta niitä.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi