Inhoni keskiluokkaa kohtaan, lisää Antti Heikkisen ja Laura Malmivaaran kirjasta Pelkkää hyvää, Juha Itkosen Huomenna kerron kaiken ja Maaria Ylikankaan arvostelu Hesarissa Samuli Knuutin romaanista Kuviot, joita kadut, eivät tiedä tekevänsä

ti 7.10.2025

Eilisessä merkinnässäni purskautin ilmoille taas inhoni keskiluokkaa kohtaan. Keskiluokan julkisivu vituttaa alati minua niin kuin kirjailija-esseisti Tommi Melenderin päähenkilöä porvarin naama kirjassa Ranskalainen ystävä.

Julkisivun takana kukaan ei juo liikaa, kenelläkään ei etenkään ole päihdeongelmaa ja kukaan ei sekoa eikä aviopuolisoita petetä. Yäks. Keskiluokan kaksinaamainen elo paljastui minulle vasta Lapinlahdella, kun Matti alkoi kertoilla siitä, miten ihmiset todellisuudessa kestävät pitkät avioliittonsa.

Pettämällä. Siitä Antto Terraksen Huorintekijän ABC kertoi. Tosin siinä määrin, että asia tuli selväksi muutaman sivun kuuntelemalla. Terras taitaa jankuttamisen jalon taidon.

Otan tähän siivun kirjan esittelyteksiä: "Kirjailijalla on tarjota parisuhteiden ongelmiin uusi ja raikas ratkaisukulma – pettäminen. Huorintekoa on ihmiskunnan historian hämärimmistä hetkistä lähtien pidetty rikoksena, mutta nyt tuo rankasti demonisoitu hyve kokee kunnianpalautuksen. Teoksen avulla kuka tahansa liittoonsa jämähtänyt pystyy omatoimisesti oppimaan uusia tapoja olla parempi puoliso. Tutuksi tulevat niin huorinteon teoriat, uusimmat trendit kuin käytännön toimintatavat. Koskaan ei ole liian myöhäistä ryhtyä huorintekijäksi, eikä yksikään liitto ei ole niin hyvä, etteikö se paranisi pettämällä."

Antto Terraksen kirjaa ei ole arvioitu missään. Ehkä sitä ei ole kuunnellut kukaan eikä lukenut e-kirjana. Olisi kannattanut. Ei olisi sitten tullut yllätyksenä Kirkkonummen seksikartanon ihmiskauppakeisikään.

Antti Heikkisen ja Laura Malmivaaran Pelkkää hyvää

Antti Heikkisen ja Laura Malmivaaran kirjasta Pelkkää hyvää tahdon sanoa vielä sen verran, että sen alkukohtausta oli vaikea kuunnella. Se oli niin hyvä.

Kohtaukseen johdatti vanhenevan laulajattaren ääniviesti pojalleen junasta, joka tuli Siilinjärven asemalle. Asemalla laulajatarta odotti Aaro karvalakki päässään. Aarolle äänensä äänikirjaversiossa antoi tuusniemeläissyntyinen näyttelijä Aimo Räsänen.

Piinallisuus syntyi siitä, kun laulajatar kertakaikkisen kyllästyneenä istui Aaron autoon ja matka kohti Nilsiää matoi hitaasti Aaron lätistessä joutavia ahvenen eväistä ties mihin. Aaro oli peloissaan, sillä laulajatar varmasti hönki ylenkatsetta. Jo pelkkä karvahatun näkeminen sai laulajattaren inhon valtaan.

Sekä Heikkinen että Malmivaara kuvaavat hyvin kummankin ohipuhumista. Miten sääli olikaan, että ihmiset raottivat naamioitaan vasta useamman lasillisen jälkeen. En pidä päihdekeskeisestä todellisuudesta, mutta sehän tuli selväksi jo eilen.

Vielä Juha Itkosen Huomenna kerron kaiken

Juha Itkosen Huomenna kerron kaiken paranikin yht´äkkiä sivulla 236. Tajusin, että en ollut pitänyt romaanista, koska minäkertoja piti lukijaa "riittävän etäisyyden päässä". Romaanihenkilöt olivat tuntuneet siihen asti pahvisilta.

Ainoastaan kohdan, jossa minäkertoja ja hänen nuoruuden rakastettunsa Marja matkustavat Kemiin ja minäkertoja pääsee tutustumaan Marjan äitiin ja veljeen, luin kiinnostuneena. Siinä kohtaa kirjaa oli konkreettisia asioita ja oikeita paikkoja, kuten Veitsiluoto ja Rytikari.

Jostain syystä Espoon Haukilahti - asuinalue, jossa Marjan ja tämän entisen aviomiehen Jouni Vasamaan ökytalo oli, ei puhutellut niin kuin Veitsiluoto tai Rytikari. Espoo oli jotenkin liian ilmeinen. En tiedä. Korvani menivät tötterölle ja silmäni terävöityivät vasta kohdassa Kemin-matka.

Merkkasin tänä aamuna oranssilla yliviivaustussilla Itkosen romaanista kohdan: "Toiset ihmiset piti pitää riittävän etäisyyden päässä. Heitä ei saanut päästää sotkemaan minuuden haurasta rakennelmaa, jota joka tapauksessa oli kannateltava yksin niin kauan kuin elämää riitti." (Juha Itkonen Huomenna kerron kaiken s. 236)

Juuri lukijan etäällä pitäminen ärsytti kirjassa. Oli niin paljon sanoja. Tyhjiä sanoja. Blaa blaa blaa.

Lisäksi Marja reagoi todella oudosti siihen, että minäkertoja kertoi olevansa isä. Minäkertoja kertoi, että lapsi on poika ja aikuinen ja asuu Göteborgissa. Eikä ole varma edes, onko poika hänen. En yhtään tajua, miksi Marja sai raivarin. Ehkä selitys tulee myöhemmin.

Muutenkin minäkertojan ja Marjan välinen suhde tuntuu epäuskottavalta. Minäkertoja kuitenkin havainnoi Marjan perhettä tarkasti. Hänen mielestään kumpikin sekä Marja että tämän entinen mies ovat liian huolissaan nuorimmaisensa Aleksin rälläävästä elämäntavasta päihteineen ja kokaiineineen.

Minäkertoja järkeili: "Perhe voi olla sokea omille jäsenilleen. Ehkä se nimeomaan on: perheenjäsenet näkevät toisensa sillä tavoin vääristyneesti, ettei heille jää tilaa olla niin moniulotteisia ja ristiriitaisia ja mahdollisesti paljon joko kuviteltuja vahvempia tai heikompia kuin he joissain toisissa yhteyksissä ovat. Perheessä kaikille jaetaan roolit ja niissä pysytään." (Juha Itkonen, Huomenna kerron kaiken s. 241)

Vaikka kappale on hyvin ajateltu, jotain outoa kirjassa silti edelleen on. Pongailen sieltä sun täältä kammottavia latteuksia ja vielä miespuolisen minäkertojan ajatuksina: "Vaikka en minä siihen usko, ei Marja ollut sellainen - ei hän pystynyt peittämään todellisia tunteitaan." (s. 245)

Pilaileeko Juha Itkonen? Todellisten tunteiden peittäminen, tsiissös, sanoisi Suomen kirjallisuuden contessa Adelaide de Saint Erasmo. En tajua. Itkonen panee miehen mustasukkaisena ajattelemaan näin: "... Se (Abban eroballadi) yhdistyi hänen mielessään Jouniin, kaikki suru ja luopuminen ja kipu, ja vaikka minulle oisi pitänyt olla selvää, että heidän välillään oli ollut rakkautta..." (s. 248)

Herrajumala, mitä blörinää. Noh, perheenjäsenten asetteleminen lokeroihin, joista ei elämän aikana tahdo päästä toisiin lokeroihin, oli kyllä tarkkanäköistä. Sen sijaan taas se ei, että Marjan entisen aviomiehen Jouni sairastuttua haimasyöpään ja syövän levitessä Marja haluaa jättää minäkertojan.

Mitä vittua? Entinen aviomies kuoppaan ja eespäin. Minäkertoja aivan varmasti jaksaisi odottaa saattohoitovaiheen ylitse.

Samuli Knuutin kirja Teot, joita kadut, eivät tiedä tekevänsä

Hesarin kriitikon Maaria Ylikankaan arvio Samuli Knuutin kirjasta Teot, joita kadut, eivät tiedä tekevänsä sai minut eilen singertämään kirjastoon. Suomen kirjallisuuskritiikinkin contessa Adelaide de Saint Erasmo lähetti linkin arvioon ja oli kummastunut.

Arviosta ei ottanut oikein mitään tolkkua. Olin sunnuntaina jo vähällä lähteä Vieremän kirjastoon hakemaan Maaria Ylikankaan kirjallisuuskritiikkiesseekokoelmaa, kun kun kello 19 revin Lapinlahden kirjaston ovenkahvaa.

Lapinlahden kirjaston omatoimiaikakin oli juuri päättynyt. Siellä olisi ollut Samuli Knuuti järkäle. Vieremälle olisin vielä ehtinyt. Vieremällä kirjasto on auki omatoimikävijöille joka päivä kello 21:een asti. Ei hemmetti, minäpä haen Maaria Ylikankaan Kritiikistä tänään.

Vieremän kirjasto sanoo Rutakon sivuilla ystävällisesti ihmisille olevansa kuntalaisten olohuone. Lapinlahden kirjastotädeillä sen sijaan olisi varmasti jotenkin kivempi elämä, jos kirjastossa ei kävisi ketään häiritsemässä heidän taivaalllista rauhaansa.

Kirjastossa on virkailija, josta sanoisin, että ikään kuin joku puristelisi tätä koko ajan kiveksistä, jos tämä olisi mies.

Noin. Olen sen varannut itselleni Maaria Ylikankaan nyt.

Sain eilen sitten lainattua Samuli Knuutin Kuviot, joita kadut, eivät tiedä tekevänsä. Lainasin sen siksi vain, että haluan ymmärtää Ylikankaan muuten hämäräksi jäävää arviota siitä. Luin kirjastossa Knuutin kirjasta 22 sivua ja kirjan toinen luku, joka olikin Knuutin syyskuisen Image-esseen mukaan alunperin kirjan ensimmäinen luku, kyllä nauratti.

Luku nullus alkaa vanhalla viisaudella. Kirjoita siitä, mistä tiedät. Neuvo on kuulema hyvä, jos olet elänyt 1840-luvun Missourissa ja tottunut löytämään aarteita kummitustalosta. Nauratti. Sen sijaan varsinainen ensimmäinen kerrontakohtaus ei sitten niin naurattanutkaan. Huoahdin, että taasko tätä.

Kirjallisuuden sisäpiirin jorinoita. Minua kyllä kiinnostaa, onko Sarri Neonpalo Maaria Ylikangas, mutta kiinnostaako se muita kuin minua, joka olen kiinnostuneempi ihmisestä kuin tekstistä. Rakastan biografistista kirjallisuustutkimusta!

Ja sen vuoksi juuri ajan Vieremälle hakemaan Ylikankaan kirjallisuuskritiikkikirjaa.

Sarri Neonpalo sanoo minäkertojalle kirjailija Klaus Pettymykselle äänikirjoista: "Kaunokirjallisuudessa kirjailija naamioituu tekstiksi ja kertoja pukeutuu tyyliin. Teksti on yhtä aikaa merkkiensä universaaliuden ansiosta kiehtovan anonyymia ja tyylinsä kautta viettelevän spesifiä. Se siksi saa erilaisia merkityksiä eri tavoilla luettuna, aivan kuten voimme lukea sen eri hetkinä ja erilaisissa mielentiloissa eri tavalla. Tekstiä ei siksi saisi vangita koskaan ääneen, joka on aina sukupuolittunutta ja ikään sidonnaista." (Samuli Knuuti Teot, joita kadut, eivät tiedä tekevänsä s. 21)

Hm. Ihan jotenkin näin maallikolle aika hämärää. Vaikeaa. Liian abstraktia meikäläiselle. Selvästi Knuutin parodiaa. Näinkö Maaria Ylikangas kirjoittaa? Pitää tutkia hänen teoksensa kritiikistä.

Aamupäivä sitten menikin klikatessa Ylikankaan Knuuti-arviosta auki linkkiä kirjallisuustutkija Maria Mäkelän esseeseen lehdessä Tieteessä tapahtuu. Tajusin sitä paremmin kuin Ylikankaan arviota. Mäkelä kirjoittaa tarinataloudesta, autofiktiosta, Pierre Bourdieu´sta ja Ossi Nymanin Röyhkeydestä (Marian lemppari!).

Sitten jouduin tilaamaan Apu360:n kuukaudeksi eurolla, jotta pääsin käsiksi Samuli Nuutin Image-esseeseen. Äh, Matti tuli. Lähden pyöräilemään.